Lue tyhjyyttä, lue tarkoitus tyhjyydestä, lue rivien välejä

Onko meistä tulossa aasialaisia vai orwellilaisia?

Aasialaisessa kulttuurissa on tietääkseni hieno, suomalaiselle vaikeasti ymmärrettävä piirre. Yksi vuorovaikutuksen keskeisimmistä piirteistä on se, että vältetään keskustelukumppanin joutumista häpeään. Tästä seuraa mm. se, ettei eitä sanota juuri koskaan suoraan, töksäyttäen, kuten Suomessa niin usein on tapana.

Millainen häpeäkulttuuri on Suomi, tai Japani? Tuntuu että Suomessa suuri osa kaikesta toiminnasta perustuu häpeään, joskaan ei sen välttämiseen vaan järjestelmälliseen tuottamiseen, häpeän politiikkaan, häpeän avulla asioiden eteenpäin saamiseen. On ”varoittavia esimerkkejä” ja häpeään joutumisella pelottelemista.

Japanissa sentään käsitetään, että häpeää kokemaan joutuneen on heti tapettava joko itsensä tai kaikki muut, todistajat.

Aasialaisuus assosioitui häpeän välttämiseen, orwellilaisuus kiertoilmaisujen käyttämiseen. Sekä häpeän ehkäisyssä että kiertoilmaisujen käyttämisessä pyritään sen varmistamiseen, että varsinainen asia pysyy poissa näkyvistä, poissa silmistä.

Vaikea on ”haasteellinen”, haukkumiset on ”palaute”, heikkous on ”kehittämisalue”. Arvioitsija sanoo sairaalassa käytännön jaksoa suorittavalle sairaanhoitajaopiskelijalle: ”On haasteellista antaa palautetta sinun kehittämisalueistasi”.

Auttaako tällainen uuskieli asiaa eteenpäin, kun kaikilla on sitä puhuttaessa paljon mukavampaa, vai onko. Vai irrottaako se kieltä todellisuudesta. Mitä oikeasti tapahtuu, kun kaikki asianosaiset osaavat lukea rivien välit ja suoltavat kiertoilmausten jargonia kuin yhteisestä sanattomiasta sopimuksesta?

Me opimme koko ajan lisää vuorovaikutuksen patologisoitunutta systematiikkaa. Palveluammattien työvelvolliset ja postmodernit tietotyön partiolaiset marssivat kuvitteellinen käsi lipassa keskustelujen kenttää pitkin ja poikin, kenttää jossa harvoin sanotaan mitä tarkoitetaan.

Pitää osata lukea tyhjyyttä, lukea tarkoitus tyhjyydestä, lukea rivien välejä.

Rivien välit saattavat joskus olla täynnä nerokasta vuorovaikutuksen taidetta. Ääriesimerkkinä kansainvälinen diplomatia. Siinä suoraan sanominen on äärimmäinen ja harvoin käytetty tehokeino. Vuoden 1962 syksyllä USA:n YK-edustaja käytti suoraa puhetta menestyksellä ja mestarillisella ajoituksella Kuuban ohjuskriiisin aikana.

Suurin osa kansainvälisen diplomatian puheesta on fraaseja ja ilmoista puhumista tavalla, jonka rivien väleihin taiten piilotetut asiat kykenee huomaamaan vain kokenut diplomaatti. Työelämän arjessa kaikenlaiset ”haasteellisuudet” ovat kuitenkin enimmäkseen vain epäselvää kielenkäyttöä, eivät muuta.

Ludwig WIttgensteinin kielipelin käsite on tässäkin yhteydessä hyödyllinen, joskin sitä on kritisoitu relativismista – niin kuin kaikkia ei-platonisia eli objektiivista mittapuuta sisältämättömiä tietoteorioita.

Vaikkapa hallinnollinen puhetapa liike-elämässä, julkisella sektorilla ja järjestöissä: ne ovat esimerkkejä eräänlaisista yhtaikaisista sisar-kielipeleistä, joissa on sekä selviä yhtäläisyyksiä että suuria eroja. Yksi ero voi olla kiertoilmausta ja täytteenä olevan tyhjän puheen määrä.

Bisneksessä ehkä on vähemmän käyttöä kyvylle lukea tarkoituksia tyhjyyksistä ja rivien väleistä, tai ainakin se on erilaista. Raha on perälautana suuri konkretisoija ja selventäjä. Aate ja idea ovat perälautoina epäselvempiä ja siksi puheen ja asioiden hoitamisen tavat saattavat päästä yhdistystoiminnassa melko kiharaisiksi ja vaikeasti eteneviksi.

Eri aikakausien kielipelejä pystyy hyvin erottamaan, kun katselee YLEn elävästä arkistosta 60-luvun klippejä. Niissä sivistynyt haastateltava puhuu ”sivistyneesti”. Nyt puhetavalla tai puheen nuotilla erottautuminen on ainoastaan naurettavaa ja kannattaa siksi jättää stand-up -koomikoille.

ICT-pilkunviilausta: Informaatio ei ole tietoa eikä viestintä kommunikaatiota (2/2)

Ilkka Niiniluodon jo miltei kolmekymmentä vuotta sitten tekemä tiedon ja infomaation erottelu ja molempien tarkastelu (tieto)yhteiskunnan kannalta, on edelleen käyttökelpoinen1. Claude Shannonin informaatioteoriat ja niihin liittyvät, sivukaupalla esiteltävät matemaattiset kaavat voi Niiniluodon tekstissä kaikessa rauhassa ohittaa, juonesta ei tipu.

Alkusivuilta heti käy heti ilmi, ettei informaation käsite ole millään tavalla selkeä tai yksiselitteinen. On ymmärrettävää, miksi Niiniluoto painottaa heti alussa antavansa vain kehikon eikä mitään priorisoituja ohjeita tai käsitteenkäyttösuosituksia. (Suhteuttaessaan alla tiedon ja totuuden käsitteitä toisiinsa, Niiniluoto viittaa vanhimpaan vakiintuneeseen, Platonin Theaitetos-dialogista peräisin olevaan tiedon määritelmään: tieto on hyvin hyvin perusteltu tosi uskomus.)

Siinä määrin kuin arkikielen informaatio-sana merkitsee jaettua ”tietoa” tai ”tiedonantoa”, myös siihen liittyy perusteiden ja totuuden vaatimus. Ongelmallista on tällöin se, että uuden informaatioteorian teknisenä terminä sanalla informaatio ei ole mitään tekemistä totuuden kanssa. Vielä sotkuisemmaksi tilanne tulee siksi, että tieto- sanaa on ryhdytty käyttämään myös sellaisissa yhteyksissä, joissa totuuden ja perusteltavuuden vaatimusta ei tarvitse tai edes voi soveltaa. Esimerkkinä tästä ovat sanat ’tietokone, ja ’tietojenkäsittely’. (Niiniluoto 1996, 18)

Mieluummin informaatioteknologia kuin tietoteknologia, kuten tämän ääneenajattelun aiemmassa osassakin tuli todettua.

Entä ICT:n (Information and Communication Technology) jälkimmäinen osa, Communication? Tässä suora käännös ei ole välttämättä parempi, kuten näyttäisi olevan informaation kohdalla.

Viestintä näyttää tässä paremmalta kuin kommunikaatio, vähän samantapaisesta syystä kuin informaatio näyttää tietoa paremmalta. Kommunikaatio edellyttää jotain psyykkistä prosessia, filtteröintiä, käsittelyä, vuorovaikutusta. Viestintä on yksisuuntaisempaa, viestiminen ei edellytä, että toinen osapuoli on aktiivinen. Kun puhutaan kommunikaatiosta, todetaan samalla kaksisuuntaisen prosessin jo alkaneen. Vrt. ”A viestii B:lle” versus ”A ja B kommunikoivat”.

Näiden käsitteiden analysoinnin kanssa pitää, paitsi olla kärsivällinen, myös kestää epävarmuutta ja epäselkeyttä, ja kyetä panemaan mutkat suoriksi kun on sen aika eli tarve.

Itse olen vuosia suoristanut mutkia sanomalla itselleni ja muille, että Informaatio on raaka-ainetta, josta tieto kekeytyy psykososiaalisessa prosessissa. Kun ruvetaan oikeasti käsitemäärittelemään, niin tietenkään ei päästä näin vähällä.

Voidaan väittää, että esimerkiksi tietoverkon käsite sotkee asioita – samoin kuin muut samantapaiset tieto- alkuiset käsitteet (tietoyhteiskunta, tiedon valtiatie, jne.), joissa esimerkiksi klassisien määrittelyn mukaista tiedon ja totuuden välistä kytköstä ei ole. kysehän on informaatioverkosta.

Kun näin väännetään, niin joudutaan epäintuitiiviselle alueelle, jossa pilkun kanssa harjoitettava seksuaalinen kanssakäyminen tulee etsimättä mieleen.

Ludwig Wittgensteinia (1953) seuraten on järkevää ottaa käsitteenmäärittelyn täysivaltaiseksi argumentiksi se, että johonkin käsitteeseen (ilmaisuun, sanaan) on jo ehditty porukalla tottua.

Toisin sanoen käsite (ilmaisu, sana) on vakiintunut osaksi jonkin ihmisryhmän kielenkäyttöä eli – Wittgensteinin käsittein – osaksi jotakin kielipeliä tai elämänmuotoa.

  1. Niiniluoto, Ilkka 1996: Informaatio. tieto ja yhteiskunta. 5.p., 1.p. 1989. Edita. ↩︎

ICT-pilkunviilausta: Informaatio ei ole tietoa eikä viestintä kommunikaatiota (1/2)

ICT (Information and Communication Technology) kääntyy suomalaisessa kirjallisuudessa tieto- ja viestintäteknologiaksi. Haussa on varmaankin ollut mahdollisimman selkeä suomenkielinen vastine.

Kääntämättä jättäminen, so. informaatio- ja kommunikaatioteknologia olisi monimutkaisuudessaankin parempi vaihtoehto. Siinä tiedon ja informaation käsitteet eivät sotkeennu. Kommunikaation ja viestinnän käsitteiden eroon liittyy omat ongelmansa, joista myöhemmin.

Jos käsiteanalyysissa mennään lähemmäs peräseinää ja aletaan tosissaan viilata pilkkuja, niin voi edetä vaikka seuraavanlaisesti, Wikipediaan kirjatulla tavalla.

Jos informaatio on ero, jolla on merkitystä järjestelmässä, ei ole ehdotonta, aineesta (järjestelmästä) riippumatonta itsenäistä tietoa. Joidenkin filosofien esittämät ideoiden todellisuudet ovat siis olemassa vain kun ihminen niitä ajattelee. (…). Koska informaation tulkkina toimii järjestelmän rakenne, tiedon tilanneyhteys ja koska jokainen ihminen on erilainen, periaatteessa jokaisen informaation tulkinta on aina ihmisellä yksilöllinen. Siis jokaisella sanalla on eri merkitys jokaiselle ihmiselle.

(korostus VS)

Tuossa on laittamattomasti joskin melko teknisellä tavalla kerrottu perussyy siihen, miksi käsitteet täytyy aina määritellä yhdessä uudestaan, kerta toisensa jälkeen. Mitä tavallisemmasta käsitteestä on kyse, sitä tärkeämpää on tarkistaa ja kalibroida sen yhteinen ymmärrys.

Asiaa ehkä havainnollistaa vertaaminen luonnollisten kielten kielioppeihin. Mitä tavallisempi verbi, sitä epäsäännöllisemmät taivutusmuodot: kun teonsanaa käytetään paljon, siitä tulee vuosisatojen mittaan rakenteellisestikin omanlaisensa (ajattele esim. olla-verbiä saksan, englannin tai ranskan kielissä). MItä tavallisempi käsite, sitä vaikeammaksi käy määritellä sitä yleispätevästi.

Monta kertaa minua vastaan tulleena esimerkkinä olkoon vaikkapa itsemääräämisoikeus. Vaikka aikaa tuntuisi tärvääntyvänkin, on syytä aina jollakin tavalla varmistaa, että ollaan edes samalla pelikentällä kun puhutaan itsemääräämisoikeudesta suhteessa asiakkaisiin tai potilaisiin, tai työyhteisöön, tms.

Sivuhuomio: käytännön työyhteisökehittäminen ja filosofinen analyysi eivät yleensä mahdu samalle päivälle, ehkä eivät samalle viikollekaan, tai kuukaudelle tai, vuodelle. Tai samaan maailmaan.

Ajatus siitä, että informaation tulkinta (eli informaation muovaaminen omaksi tietoainekseksi) on aina ihmisellä yksilöllinen, johtaa skeptiseen umpikujaan, jos antaa sen sinne johdattaa ja jos oma mielenlaatu sitä vaatii. Tavoiteltava taito on pitää samalla kertaa sekä filosofinen käsiteanalyysi kunniassa että järki päässä – eli juurikin skeptisismi kurissa.

Informaatio on tiedon rakennusainesta, ei tietoa. Tietoa (knowledge) syntyy ihmismielessä, psyykkisen prosessin tuloksena, informaatio on mielen ulkopuolella, otettavissa ja omaksuttavissa.

1990-luvulla puhuttiin ”tiedon” valtatiestä, onneksi ei juurikaan enää. Tietoähkystä saatetaan puhua edelleen, kun kyse on tietystiinformaatioähkystä. Sanotaan, että kaikki tieto on koko ajan käsillä ”tietoverkossa”: ei ole, informaatio on.

Pessimismi – viisautta vai naamioitua ylenkatsetta ja uhriutumista?

Yhtenä melko tavallisena arkipohdinnan lähtökohtana on, oletko optimisti vai pessimisti. Vai voitko ylipäätään havaita tällaista perusasennetta?

Huomaan saavani varsinkin kriisitilanteessa mielihyvää kaikenlaisista maailmanlopun visioista. Ajattelun perusteiden pohdinnat ovat siis paikallaan. Ja olen havainnut pessimistisistä maalailuista kumpuavaa nautintoa muidenkin ajattelussa ja puheissa aivan riittävästi.

Passivis-aggressiiivista pessimismi-intoa tiukkuvat tyypit ottavat hermoon erityisesti silloin, kun jotain pitäisi yhdessä kehittää – töissä, harrastuksissa, missä milloinkin. Heihin on hyvä yrittää olla itse kuulumatta.

Filosofian tai filosofien ongelmana näyttää olevan, että ajattelu nähdään monasti ilmiönä, joka on jollain älyllisellä tempulla nostettavissa muusta psyykkisestä toiminnasta erilliseen tarkasteluun.

Johtuneeko siitä, että filosofeiksi ajautuu tunne-elämältään lukkiutuneita ja defensiivisiä ihmisiä. Kuten psykiatriseen työhön hakeutuu omaa todellista tai kuviteltua hulluuttaan pelkääviä. Näitä on kiva pohtia filosofin ja psykiatrisen sairaanhoitajan peruskoulutuksilla.

Pessimismin tai optimismin tarkastelu on siis yhtä lailla tunteiden tarkastelua, tai vielä hämärämmin: asennoitumisten tarkastelua.

Onko pessimismi viisautta vai passiivis-aggressiivista besserwisserismiä? Vai intellektuaaliseksi ylemmyydeksi naamioitua nillittävää uhriutumista?

Filosofian mind-body -ongelma on länsimainen ja erittäin kartesiolainen ja kristillinen kysymyksenasettelu: kumpi on ihmisessä ontologisesti ensisijainen, mieli vai ruumis. Karvahattusovellus mind-body -kysymyksestä: aiheuttaako näkyvä toiminta (johon luetaan tässä myös puhe) ajattelun muutosta vai päinvastoin. Vastauksesta riippuu, miten arvioimme pessimistin moraalista selkärankaa.

Jos asennoituminen – tietynlainen ajattelun ja tunteen yhdistelmä – vaikuttaa tosiasioita muuttavasti yhteiseen reaalimaailmaamme, niin pessimistin voi väittää olevan yhteisölleen vastuussa epärakentavasta panoksestaan.

Kontrafaktuaaliksi kutsutaan kuviteltua asiantilaa: miten asiat olisivat, jos jokin taho, tai henkilö olisi toiminut toisin kuin todellisuudessa on toiminut. Kontrafaktuaaliin nojaavan argumentin avulla emme saa pessimistiä tuomiolle. ”Maailma olisi nyt parempi, jos olisit asennoitunut puoli vuotta sitten tähän tai tuohon asiaan toisin.”., on huono argumentti ja vielä huonompi syytös.

Arkikokemuksen mukaan on sekä että: toiminta muuttaa ajattelua ja ajattelu toimintaa. Pessimistinen visiointi, yhdenlainen ajattelun ja tunteen yhdistelmä, vaikuttaa negatiivisesti yhteiseen todellisuuteemme. Tässä ollaan lähellä noidankehä-ilmiötä. Voisiko siis ajatella, että yksilön on yhteisöllisesti vastuutonta olla pessimisti.

Vasta-argumentti: yksioikoinen optimismi on hyväuskoisuutta, epärealismia ja johtaa yksilön tai ryhmän häviöön. Amerikkalaiselle think positive -asennoitumiselle on Euroopassa naureskeltu viljalti. 1990-luvun puolenvälin maissa yhdysvaltalainen filosofi Richard Shusterman kävi pitämässä Helsingin Yliopiston filosofian laitoksella seminaaria. Tuli puhetta amerikkalaisten optimismitaipumuksesta, tai ainakin tavasta esittää optimistia.

Taisin siellä todeta jotain siihen suuntaan, että Toisen Maailmansodan jälkeen eurooppalainen optimismin taustalla on USA:sta poiketen ollut katastrofista ja rauniokasoista selviäminen ja taloudellis-yhteiskunnallinen nousu. Jenkkipositiivisuus on enemmän hyvinvoinnin tuottamaa mielihyvää ilman rauniokasojen luomaa taustahorisonttia. Tietenkään USA:n kokonaiskuva ei tässäkään ole kovin yksioikoinen 1950-luvun kollektiivisine vainoharhaisuuksineen ja järjestäytyneine rikollisuuksineen.

Eurooppalaisen hyvän olon ja optimismin (silloin kun sitä ilmenee) takana häämöttää edelleen raunioiden puuttuminen ja se, että kymmenien tuhansien, satojen tuhansien, miljoonien kuolleiden hautaamisesta on päivä päivältä, kuukausi kuukaudelta, vuosi vuodelta enemmän aikaa.

Yksilön tavalla tulkita maailmaansa on saumaton joskin mielipuolisen monimutkainen yhteys ryhmien, kaikenkokoisten ryhmien tapaan.

Esimiestyön arki: luottamusta ja vainoharhaa

Digitalisoituneen tietotyön keskeinen piirre on, että esimiehellä kannattaa olla ennennäkemätön luottamus alaiseen. Kaikilla on aina ja joka paikassa kaikki tieto käsillä, niin viihde kuin työkin.

Epävarman esimiehen vainoharhainen painajainen syntyy siitä, ettei ole mitään keinoa olla oikeasti selvillä alaisen tekemisistä. Puurtaako hän Excelinsä parissa kunnon kalvinistin tavoin vai onko epäprotestanttisesti ja löyhämoraalisesti somessa.

Puuttuuko hänestä riittävä syyllisyyden tunto! Ei huolta, ei puutu. Se on syvällä.

”Koneen ääressä” oleva työntekijä: ennen sekin oli toista. Jos viime vuosituhannella joku oli koneen ääressä, näki heti tehtiinkö siinä töitä vai ei. Nyt siitä ei saa selvää millään.

Luovuttamisen eli realisoituvan luottamuksen eli toimenpiteisiin ryhtymättömyyden lisäksi ei juuri ole työilmapiiriä huonontamattomia keinoja varmistaa, ettei lusmu selaa somea. Koneista puuttuu terässorvin yksiselitteinen suhde Työhön.

Tietokone – mikä tarkoittaa vuonna 2017 läppäriä, tablettia tai ”puhelinta” – on yhdellä kertaa tehokas työväline ja lelu.

Kone pettää protestanttisen työmoraalin leluna. Kone yllättää  leluudella, koneen olemuksesta häviää duunituska ja kyttäyspotentiaalista nouseva vääntömomentti. Uusi kone on teollisuusyhteiskuntiin perustuvan taylorismin jäänteitä pöllyävän johtamismentaliteetin nemesis.

Näyttäisi siltä, että tulemme näkemään vanhan työajattelun valtaa vielä pitkään. Samuel Beckettin näkemys maailmasta aluttomana ja loputtomana absurditeettina saa tosielämästä riuskasti pimeitä, kantavia voimia.

Mitä tehdä?

Haetaan ratkaisuja periferioiden pellepelottomilta ja filosofian deleuzeilta ja muilta kansanmiehiltä,  mutta älkäämme pelätkö myöskään Valtion jykevää ydintä. Kyllä sielläkin yritetään uudistua ja uudistaa. Valtiota edustakoon tässä  Etelä-Esplanadi neloseen etabloitunut, 1.10.1888 toimintansa aloittanut Kauppa- ja teollisuustoimituskunta.

Entisen Kauppa- ja teollisuustoimikunnan ja nykyisen Työ- js elinkeinoministeriön johtamassa Työelämä 2020 -hankkeen strategiapaperissa puhutaan luottamuksesta ja yhteistyöstä osuvasti. Siteerauksen voi lukea myös ilman ironista tvistiä.

Luottamus ja yhteistyö ovat suomalainen tapa toimia. Tulevina vuosina tarvitaan luottamuksellisen yhteistyön ulottamista yhä useammalle työpaikalle ja entistä syvempää yhteistyötä ja vastavuoroisuutta oman henkilöstön, kumppanien ja asiakkaiden kanssa. Luottamuksen ja yhteistyön merkitys korostuvat muutoksissa ja epävarmoina aikoina.

http://www.tyoelama2020.fi/tietoa_hankkeesta/tyoelamastrategia