Kontulan juoksuhaudat ja Kiinalaispuisto

Vuonna 1915 tehtiin muutakin mielenkiintoista kuin aloitettiin Forssan katedraalimaisen kirkon rakentaminen.

Forssan kirkon rakentamisen (1915-1917) ja käyttöönoton (1918) ajoitus on traaginen ja mielenkiintoinen, siitä piti kirjoittamani mutta jääköön myöhemmäksi, ajatus näet karkasi Kontulaan ja yhteen syyskuussa ilmestyvän albumini Tilulilumies biiseistä (Kiinalaispuisto). Kertoilen siinä vuoden 1915 tapahtumista ”Kontulassa”. Siis tulevassa Kontulassa.

Vuonna 1915 rakennettiin jykevähkö puolustuslinja eli juoksuhautavyöhyke Helsingin ympärille. Koko Venäjänmaan Keisari Nikolai II ajatteli imperiumin Euroopan puoleisen osan luoteiskulman puolustusta – tai hänen kabinettinsa ajatteli. Merkillepantavaa on mys se, kuka ei ollut näitä asioita enää ajattelemassa.

Niiden diabolisten ”onnenkantamoisten” joukkoon, joita Venäjän ja muun Euroopan kohtaloon 1900-luvun parina ensimmäisenä vuosikymmenenä paljon mahtui, oli myös pääministeri Pjotr Stolypinin salamurha vuonna 1911. Stopypin oli, kaikesta kylmyydestään ja epädemokraattisuudestaan huolimatta, niitä ainoita valtiomiestason reaalipoliitikkoja, joilla olisi ollut kykyä estää bolsevikkien voittokulku.

NIkolai II ei ainakaan historioitsija Orlando Figesin mukaan kovin kummoisia juurikaan ajatellut. Mutta joku nyt kuitenkin mitä ilmeisimmin ajatteli sodan ulottuvan Suuriruhtinaskuntaan, joten varustuksia tarvittiin.

Orlando Figes kertoo ainutlaatuisessa Venäjän vallankumouksen historiikissaan (A People’s Tragedy: Russian Revolution 1891–1924, London: Jonathan Cape, 1996), kuinka karmea tuuri meillä on ollut. NIkolai II sattuu olemaan onnettomin, keskinkertaisin, epämotivoitunein ja kaiken kaikkiaan yksivaltiaaksi eräs kaikkien aikojen epäsopivimmista henkilöistä. Ja juuri hän oli perinnöllisenä itsevaltiaana saumassa, jossa olisi ilman muuta tarvittu poikkeuksellisen taitavaa yksinvaltiasta.

Tarvittu naista, huomaan ajattelevani. Ensimmäiset kolme mieleen tulevaa Nikolai kakkosen korvaajaa ovat nimittäin Elisabet I, Victoria ja Katariina Suuri. Nikolain hirvittävä epäsopivuus tehtäväänsä vaikutti muun ohella siihen, että enemmistöksi itseään kutsuva häikäilemätön vähemmistö sai lokakuussa / marraskuussa vuonna 1917 kaapattua, pidettyä ja vakiinnutettua valtansa.

Kiinalaispuisto -biisiin ylläoleva liittyy sikäli, että olin jostakin biisin tekoaikana saanut päähäni, että NIkolai II:lla olisi insinööriupseerin koulutus. Edelleen luulen, että tässä on jokin todellisuuspohja joka on peräisin mainitusta Figesin opuksesta, pitäisi viitsiä tarkistaa.

Wikipediassa tai muissa ääriluotettavissa lähteissä ei kuitenkaan mainitä NIkolain insinööriupseerin koulutuksesta mitään joten piru tietää mitä lienen miettinyt.

Biisissä päädyn kuintenkin kutsumaan Nikkeä ikävästi ”lahjattomaksi ja keskinkertaiseksi insinööriksi”. Ilkeätähän se on, mutta kun tämän herran negatiivisilla ominaisuuksilla oli niin ikävät seuraukset, niin rohkenin moiseen. Tästä on moni kuulija vetänyt keikoilla nykypäivään tiettyjä assosiaatioita. En ole niitä lennosta korjaillut.

Helsingin vuonna 1915 rakennetun juoksuhautavyöhykkeen itäpää sijaitsee aivan nykyisen Kontulankaari 24:n talojen takana. 1970-luvulla osoite oli vielä Kontilankaari 14 ja haudat olivat heti kakkos- ja kolmostalojen takaa alkavan metsän keskellä. Metsä ulottui vielä tuolloin yhtenäisenä Lahden moottoritien reunaan asti, matka oli penskoille pitkä ja luvaton.

Olin kymmenvuotias kun muutin Kontulakaari 14:aan, joten juoksuhaudoissa ensin kaiketi leikittiin. Pois muutin parikymppisenä, siinä välillä haudoissa oli tehty kaikkea maan ja taivaan väliltä.

Erityisesti päihteiden käytön opetteluun ja niiden käytössä harjaantumiseen mutkitteleva, syvä betoninen juoksuhauta, sekä läheinen i-luola (nimi tulee luolan umpikujamuodosta) oli optimaalinen: betoniin oli valettu istumiseen sopivia ulokkeita – aikuisia ja muita viholiisia pääsi hyvin pakoon, kilometritolkulla molempiin suuntiin.

Dunkirk: elokuvan ääni minussa

Christopher Nolanin Dunkirk on epäilemättä yksi tämän vuosikymmenen isoista sotaelokuvista. Menin katsomaan tällä nimenomaisella odotuksella kun olin kuullut melkoista kehumista luotettavilta tahoilta. Tulin kuitenkin positiivisesti yllätetyksi.

Dunkirkin suuruus ei nyt tarkoitakaan Pelastkaa Sotamies Ryan -suuruutta, eeppistä kaikentietävyyttä viimeisimmän elokuvatekniikan avulla. Sotamies Ryanin unohtumattoman maihinnousukohtauksen suola oli äärimmäisen huolellinen, digiajan sosialistista realismia tiukkuva lähes täydellisyyttä hipova ääniraita.

Sotamies Ryanin alkua katsellessa minusta katsojana tuntuu kuin näkisin kaiken jonkinlaisen jumalan tavoin. Väitän, että tällainen realismiharha saadaan aikaiseksi pitkälti juuri ääniraidan avulla. Äänituotanto tekee Ryanista ainutlaatuisen elokuvan, jotain joka on enemmän kuin kiitettävän hyvä sotaelokuva.

Mutta kaikessa loistavuudessaankin Ryan on sergeibondartsuk-meininkiä, neuvostoelokuvan parhaiden perinteiden messevä jatke. Dunkirkissä ääniraita, sen ”musiikki” näyttelee suurta osaa siinä, että joudun katsojana itse epätietoisuuden, shokissa olevan ihmisen adrenaliinipitoisen ”kuolemanpelon”, jonkinlaisen massiivisen – ”tämä EI OLE todellista” – epämääräisen tunteen ja kokemuksen vangiksi.

Bondartshuk-Spielberg loihtii esiin Historian ja hilaa katsojan jonnekin kaikkitietävyyden yläilmoihin jumalaksi sitä katsomaan, ja ääritaitavasti sen tekeekin. Nolanin Dunkirk vie katsojan aavemaisesti siihen sekavuuden, epävarmuuden ja kokonaiskuvan puuttumisen, epäsankariuden tilaan, jonka uskoisin olevan järkyttävän lähellä sitä, miten nuo parikymppiset sotilaat tilanteen sillä hetkellä kokivat.

Dunkirk vahvistaa uskoa myös siihen, että työssä, jonka tarkoitus on saada aikaiseksi ns esteettinen kokemus (mitä se puolestaan tarkoittaa, siihen en tässä lähemmin ryhdy pitkällä tikullakaan), sellaisessa teoksessa, eli taideteoksessa, muoto on sisältöä tärkeämpää.

”Muoto on ensisijainen, sisältö toissijainen” on naamioitu poliittinen lausunto ja tasa-arvon puolustus. Taide on kuvaamista (de-skriptiota) eikä normittamista tai varsinkaan ohjeiden tai määräysten antamista (pre-skriptiota), ja muoto on ensisijainen. Tästä seuraa, että jokaisen ihmisen kaikki elämäntapahtumat ovat mahdollisina taiteen kuvauskohteina tasavertaisia.

Se, tuleeko katsojan tai kuulijan tai muun teoksen kokijan elämyksestä muistettava, riippuu ensisijaisesti siitä, miten asia esitetään. Eli muodosta.

Dunkirkissä muoto tarkoittaa muun muassa aikaulottuvuuden jakamista kolmeen: tapahtumat alkavat (1) viikkoa ennen, (2) päivää ennen ja (3) tuntia ennen Dunkerquen evakuointia. Elokuvan ajassa kolme aikatasoa limittyvät ja lopussa yhtyvät. Tämä aikasuppilo naulaa katsojan kokemuksen paikalleen niin, että Pierre Corneille, Jean Racine sekä Aristoteles kääntyilevät hyväksyvästi nyökytellen haudassaan.

Dunkirk on erityisesti loppumetreillä kovin hurraa-isänmaallinen, mitä britit brexitin ym. pyörteissänsä kai tarvinnevat. Mutta Bondartshuk-Spielbergin buustattua hurraameininkiä ei toki päästä lähellekään.

Alunperin oli ajatus kirjoittaa enemmmänkin Dunkirkin ”musiikista”. Äänitehosteen ja musiikin käsitteet menevät iloisesti sekaisin, ja hyvä niin. Yksi valtavimmista hetkistä on leffan loppuvaiheissa, kun jokin Merkittävä Ääni, nakutus tms. yhtäkkiä lakkaa, ja äänen olemassaolon huomaa vasta sen puuttumisesta. Hiljaisuus on hetkenaikaa valtava.

Heinäkuu! Korpi-Lappi mielessä ja kesäteatteri Savolaxissa

Heinäkuun kiinnekohtana on ollut jo useamman vuoden Pohjois-Savon Rautalampi lähellä Keski-Suomen rajaa. Äitiivainaan sukujuuret sijaitsevat siellä, meidän Rautalammin Pakaristen.

Vastapainoksi Salmen suku (se niistä johon kuulun) on lähtöisin keskentä valoisinta ja pimeintä korpea mitä Suomesta löytyy. Metsä-Lapissa, Sompiossa  ollaan kai niin lähellä Siperian taigaa kuin kuin se tässä maassa on mahdollista.

Isävainaan suku on Tanhuasta ja Kiurujärveltä, puolivälistä Sodankylää ja Savukoskea. Olen saanut tilaisuuden vierailla sukuni kotikonnuilla muutamaan kertaan tässä viime vuosina. Talvella ja keväällä jolloin hyttysiä ja mäkäräisiä ei ole, mutta pimeää on. Kesällä päinvastoin.

Porotilat ja palveluammatit elättävät pienen joukon ihmisiä. Ne jotka siellä syrjäytyvät korpitilkulleen, syrjäytyvät totaalisesti, absoluuttisesti. Sotien jälkeen sieltä on yhä useammin lähdetty pois; tie tehtiin 50-luvulla. Sen jälkeen lähteminen on luonnollisesti vilkastunut. Sähköt saatiin 70-luvulla.

Lapinserkuista on moni vaihtanut hiippakuntaa, myös maanpäällisesti, erityisesti ne jotka eivät ole päätyneet palvelualalle tai porotalouteen. Osa on mennyt niin kauas ettei ilman avaruusrakettia kauemmas pääse.

Massiivinen lähtemisen meininki kertoo Sompion pimeästä puolesta. Pääsääntöisesti on lähdetty vähintään Ruotsiin. Minun isäni ei päätynyt Helsinkiä etelämmäs. Mitä nyt Neuvostoliitossa kävi töissä 1979-80, jolloin minäkin sain myöhäisteini-ikäisenä rakennusapumiehenä olla mukana yhden melko haasteellisen viiden viikon pätkän. Isä oli toki vieraillut Neuvostoliitossa jo aiemmin, vaikka häntä koetettiin kovasti estellä.

Tämän vuoden heinäkuu-lomailusta piti kirjoittaa, mutta ajatus karkasi.

Rautalammilla siis olimme, siellä on hienoa. Kiitos Sinikalle, Rautalammin ja Suonenjoen serkuille ja monille muille. Rantasalmella kesäteatteria myös vihdoin tänä kesänä; teatteritoverini Nestori Välitalo tahkoaa siellä jo kolmatta kesää Pekka Lipposta.

Rantasalmen kesäteatteri sijaitsee Järvisydän -nimisessä lomakeskuksessa, joka on jotensakin epätodellinen ilmestys keskellä ei-mitään: täpötäynnä ihmisiä, lahdenpohjukassa, hirsistä rakennetut kerrostalotyyppiset kummalliset hotellibungalow -viritykset. Nyt jälkikäteen häkkyrä assosioituu tarvittavin muutoksin kummallisuudessaan Krakovan Nowa Huta -kaupunginosaan, joka sinne aikanaan rakennettiin työläisten paratiisiksi.

Vesitaso killuu lähdenpoukamassa ja iloinen uimalameininki tapahtuu sen vierellä. Kyltit ja kiitokset suomeksi, ruotsiksi ja venäjäksi: ollaan Saimaalla, vesiyhteys pitkälle itäänkin päin. Sinne vaan kaikki ihmettelemään. Auto tai kyyti kannattaa olla, ei sinne muuten löydä. Ja navigaattori. Mistä ne kaikki ihmiset ovat tulleet sinne, en käsitä. Kesäteatterissa Nestorin ja kumppaneiden viihdytettävänä meitä oli satakunta (Ke 19.7. näytös).

Olemme bonganneet Sinikan kanssa kirkkoja ja hautausmaita: suosittelen. Kyseessä on enempi arkkitehtoninen ja esteettinen mielenkiinto. Rakennustyyppinä kirkko on ainutlaatuinen, tietynlainen esteettisyyden ylistys ja paha litsari kaikelle käytännöllissyysvaatimuksen perässään vetämälle arkiselle tylsyydelle. Mistä seuraa paljon kaikenlaista mielenkiintoista. Tästä varmaan myöhemmin lisää.

Niin, teen myös levyä, tai viimeistellään sitä Tipi Tuovisen kanssa. Tilulilumies ilmestyy syyskuussa .

Outoa ja imponoivaa heinäkuuta itse kullekin säädylle.

Kurkistus Teatteri Kultsan syysohjelmistoon

Teatteri KultsaNäin keskikesän juhlan aikaan luotakoon silmäys aukana häämöttävään syksyyn ja Teatteri Kultsan herkulliseen syyskattaukseen.

Kauden avaa monologikimara Yksitellen. Lavalla nähdään suomalaisten naiskirjailijoiden tekstejä suomalaisten naisten esittäminä. Liksomia, Ala-Harjaa, Siekkistä ja paljon muuta!

Syksyn toinen ensi-ilta on kotimaisen näytelmäkirjallisuuden moderni klassikko, Leea Klemolan Kokkola. Kokkola sopii erinomaisesti Teatteri Kultsan Suomen 100-vuotisjuhlien ohjelmistoon. Kokkolassa puhe vaihtuu painiksi, toteutumattomiksi unelmiksi ja viinanjuonniksi.

Pikkujoulukauden helmenä loistaa marraskuussa ensi-iltansa saava William Shakespearen kootut teokset. Tämä hauska ja vauhdikas kolmen näyttelijän esitys koostuu Shakespearen 37:n näytelmän herkkupaloista.

Myös Kultsa-klubi avaa ovensa jälleen syksyllä. 6.10. lavalla nähdään reilut kaksi vuotta sitten ihka ensimmäisellä Kultsa-klubilla esiintynyt duo Flood&Niemi tällä kertaa suomenkielisen setin kera.

Lisätietoja esityksistä on luvassa nettisivuillamme piakkoin. Liput kaikkiin esityksiin ovat jo varattavissa, joten pistäydy verkkokaupassa vaikka laiturin nokasta!

Arvoristiriidan käsite: kaksi käyttöä, kaksi merkitystä

Arvoristiriidan tavallinen merkitys on kai tämä johon mm. Arja Koski viittaa mainiossa työyhteisötyönohjausta käsittelevässä opuksessa1: organisaation arvot ja toimintaperiaatteet ovat ristiriidassa työntekijän omien arvojen kanssa. Koski toteaa, että tällöin työn tekeminen on raskasta. Voisi lisätä, että monessa tapauksessa mahdotonta. Elikkä moni siis elää mahdottomassa tilanteessa: työpaikkaa pitäisi vaihtaa, mutta se ei käytännön syistä ole mahdollista, on perhe elätettävänä tai jotain muuta pientä estettä.

Itse olen puhunut arvoristiriidasta jo nolkytluvulta lähtien melko toisenlaisessakin merkityksessä, lienenkö sitten sotkenut asioita, käsitteitä tai ihmisten päitä. Myöhäistä katua.

Hoivatyötä, asumispalveluja tai vastaavia toteuttavissa organisaatioissa on useimmiten itse määritelty, julkinen lista arvoja, jotka tarkemmalla katsomisella ovat keskenään ristiriidassa. Ristiriita käy ilmi kun niitä sovelletaan käytännön työtilanteiden analysointiin.

Tämä ”arvoristiriita” on se josta olen itse puhunut ja jonka miellän hyödylliseksi – oikeastaan työntekijän kannalta pääsyyksi siihen, miksi arvoja kannattaa jatkuvasti peilata käytännön tilanteisiin, tulivat ne esille sitten työnohjauksessa, kehityskeskusteluissa tai missä hyvänsä virallisemmassa tai epäpvirallisemmassa yhteydessä.

Tyypillinen esimerkki, joka on niin yleinen, ettei se asemoidu mihinkään yksittäiseen organisaatioon: arvojen listalla on ihmisen kunnioittaminen (tällä tai jollain muulla sanalla tai sanaparilla ilmaistuna) ja turvallisuus. Ihmisen kunnioittaminen tarkoittaa käytännössä hänen tarpeidensa, tahtonsa, haluamistensa kunnioittamista, huomioon ottamista.

Selvyyden vuoksi ja tarkennuksena ääritapaus, useimmiten käytännön tilanteet ovat hämärämpiä: asiakas tai potilas on humalassa ja vaatii saada päivittäisen lääkityksensä (jota on kiellettyä nauttia yhdessä alkoholin kanssa). Työntekijä kieltäytyy antamasta lääkettä, eli ei kunnioita asiakkaan tahtoa, mutta pitää huolta hänen turvallisuudestaan. Esimerkki ei sovi läheskään kaikkialle, lääkkeet eivät nykyisin ole takavuosien tapaan yleisesti asiakkaalta tai potilaalta lukkojen takana.

Arvolista, johon sisältyy sekä ihmisen kunnioittaminen että turvallisuus on hyödyllinen siitä syystä, että työntekijälle tai työntekijäryhmälle tarjoutuu tilaisuus yhdessä pohtia ja perustella, miksi jompaakumpaa toisensa poissulkevista arvoista on noudatettu. Sekä yksittäisen työntekijän että ryhmän ammattitaito ja toimintavarmuus lisääntyy; seuraavassa samantyyppisessä tilanteessa tiedetään suoraan, mikä on eettisesti paras mahdollinen tapa toimia meidän yksikössämme (osastollamme, hoivakodissamme jne.), ja – huom – millä perusteella.

Arja Kosken mainitsema ja alussa siteeraamani arvoristiriidan merkitys on varmaankin yleisin. Kuvaamani toinen, organisaation ”ristiriitaisen” arvoluettelon suoma oppimisen mahdollisuus on mielestäni merkittävä. Tiedä sitten, mitä käsitteitä tulisi käyttää. Saman ilmaisun käyttö tarkoittamaan eri asioita on aina mahdollisten sekaannusten lähtökohta.


Onkohan tulossa tavaksi, että päätän tekstin Ludwig Wittgensteiniin. Hänen myöhäisfilosofiastaan löytyvät nimittäin viime vuosisadan merkittävimmät analyysit sen tueksi, ettei kannata repiä pelihousujaan, jos sama ilmaisu tarkoittaa useita asioita.

”Sanan merkitys on sen käyttö kielessä” 2.

Kun ilmaisua on alettu käyttää jollakin uudella tavalla, sille on syntynyt yksi legitiimi merkitys lisää. Missään ei ole ilmaisujen tai käsitteiden ”oikeiden” käyttötapojen varastoa, jollaista Platon aikanaan kuvasi ideamaailmallaan.

Kielen käyttäminen luo aina ”oikean” käyttötavan, jos vain on olemassa jokin (pieni tai suuri) kieliyhteisö joka sen hyväksyy.

  1. Kallasvuo ym 2012: Työyhteisön työnohjaus. SanomaPro. s. 61 ↩︎
  2. Ludwig Wittgenstein (1999 / 1953): Filosofisia tutkimuksia. 2.p. Suom. Heikki Nyman. WSOY. § 43, s. 49. ↩︎