Heinäkuu! Korpi-Lappi mielessä ja kesäteatteri Savolaxissa

Heinäkuun kiinnekohtana on ollut jo useamman vuoden Pohjois-Savon Rautalampi lähellä Keski-Suomen rajaa. Äitiivainaan sukujuuret sijaitsevat siellä, meidän Rautalammin Pakaristen.

Vastapainoksi Salmen suku (se niistä johon kuulun) on lähtöisin keskentä valoisinta ja pimeintä korpea mitä Suomesta löytyy. Metsä-Lapissa, Sompiossa  ollaan kai niin lähellä Siperian taigaa kuin kuin se tässä maassa on mahdollista.

Isävainaan suku on Tanhuasta ja Kiurujärveltä, puolivälistä Sodankylää ja Savukoskea. Olen saanut tilaisuuden vierailla sukuni kotikonnuilla muutamaan kertaan tässä viime vuosina. Talvella ja keväällä jolloin hyttysiä ja mäkäräisiä ei ole, mutta pimeää on. Kesällä päinvastoin.

Porotilat ja palveluammatit elättävät pienen joukon ihmisiä. Ne jotka siellä syrjäytyvät korpitilkulleen, syrjäytyvät totaalisesti, absoluuttisesti. Sotien jälkeen sieltä on yhä useammin lähdetty pois; tie tehtiin 50-luvulla. Sen jälkeen lähteminen on luonnollisesti vilkastunut. Sähköt saatiin 70-luvulla.

Lapinserkuista on moni vaihtanut hiippakuntaa, myös maanpäällisesti, erityisesti ne jotka eivät ole päätyneet palvelualalle tai porotalouteen. Osa on mennyt niin kauas ettei ilman avaruusrakettia kauemmas pääse.

Massiivinen lähtemisen meininki kertoo Sompion pimeästä puolesta. Pääsääntöisesti on lähdetty vähintään Ruotsiin. Minun isäni ei päätynyt Helsinkiä etelämmäs. Mitä nyt Neuvostoliitossa kävi töissä 1979-80, jolloin minäkin sain myöhäisteini-ikäisenä rakennusapumiehenä olla mukana yhden melko haasteellisen viiden viikon pätkän. Isä oli toki vieraillut Neuvostoliitossa jo aiemmin, vaikka häntä koetettiin kovasti estellä.

Tämän vuoden heinäkuu-lomailusta piti kirjoittaa, mutta ajatus karkasi.

Rautalammilla siis olimme, siellä on hienoa. Kiitos Sinikalle, Rautalammin ja Suonenjoen serkuille ja monille muille. Rantasalmella kesäteatteria myös vihdoin tänä kesänä; teatteritoverini Nestori Välitalo tahkoaa siellä jo kolmatta kesää Pekka Lipposta.

Rantasalmen kesäteatteri sijaitsee Järvisydän -nimisessä lomakeskuksessa, joka on jotensakin epätodellinen ilmestys keskellä ei-mitään: täpötäynnä ihmisiä, lahdenpohjukassa, hirsistä rakennetut kerrostalotyyppiset kummalliset hotellibungalow -viritykset. Nyt jälkikäteen häkkyrä assosioituu tarvittavin muutoksin kummallisuudessaan Krakovan Nowa Huta -kaupunginosaan, joka sinne aikanaan rakennettiin työläisten paratiisiksi.

Vesitaso killuu lähdenpoukamassa ja iloinen uimalameininki tapahtuu sen vierellä. Kyltit ja kiitokset suomeksi, ruotsiksi ja venäjäksi: ollaan Saimaalla, vesiyhteys pitkälle itäänkin päin. Sinne vaan kaikki ihmettelemään. Auto tai kyyti kannattaa olla, ei sinne muuten löydä. Ja navigaattori. Mistä ne kaikki ihmiset ovat tulleet sinne, en käsitä. Kesäteatterissa Nestorin ja kumppaneiden viihdytettävänä meitä oli satakunta (Ke 19.7. näytös).

Olemme bonganneet Sinikan kanssa kirkkoja ja hautausmaita: suosittelen. Kyseessä on enempi arkkitehtoninen ja esteettinen mielenkiinto. Rakennustyyppinä kirkko on ainutlaatuinen, tietynlainen esteettisyyden ylistys ja paha litsari kaikelle käytännöllissyysvaatimuksen perässään vetämälle arkiselle tylsyydelle. Mistä seuraa paljon kaikenlaista mielenkiintoista. Tästä varmaan myöhemmin lisää.

Niin, teen myös levyä, tai viimeistellään sitä Tipi Tuovisen kanssa. Tilulilumies ilmestyy syyskuussa .

Outoa ja imponoivaa heinäkuuta itse kullekin säädylle.

Kurkistus Teatteri Kultsan syysohjelmistoon

Teatteri KultsaNäin keskikesän juhlan aikaan luotakoon silmäys aukana häämöttävään syksyyn ja Teatteri Kultsan herkulliseen syyskattaukseen.

Kauden avaa monologikimara Yksitellen. Lavalla nähdään suomalaisten naiskirjailijoiden tekstejä suomalaisten naisten esittäminä. Liksomia, Ala-Harjaa, Siekkistä ja paljon muuta!

Syksyn toinen ensi-ilta on kotimaisen näytelmäkirjallisuuden moderni klassikko, Leea Klemolan Kokkola. Kokkola sopii erinomaisesti Teatteri Kultsan Suomen 100-vuotisjuhlien ohjelmistoon. Kokkolassa puhe vaihtuu painiksi, toteutumattomiksi unelmiksi ja viinanjuonniksi.

Pikkujoulukauden helmenä loistaa marraskuussa ensi-iltansa saava William Shakespearen kootut teokset. Tämä hauska ja vauhdikas kolmen näyttelijän esitys koostuu Shakespearen 37:n näytelmän herkkupaloista.

Myös Kultsa-klubi avaa ovensa jälleen syksyllä. 6.10. lavalla nähdään reilut kaksi vuotta sitten ihka ensimmäisellä Kultsa-klubilla esiintynyt duo Flood&Niemi tällä kertaa suomenkielisen setin kera.

Lisätietoja esityksistä on luvassa nettisivuillamme piakkoin. Liput kaikkiin esityksiin ovat jo varattavissa, joten pistäydy verkkokaupassa vaikka laiturin nokasta!

Arvoristiriidan käsite: kaksi käyttöä, kaksi merkitystä

Arvoristiriidan tavallinen merkitys on kai tämä johon mm. Arja Koski viittaa mainiossa työyhteisötyönohjausta käsittelevässä opuksessa1: organisaation arvot ja toimintaperiaatteet ovat ristiriidassa työntekijän omien arvojen kanssa. Koski toteaa, että tällöin työn tekeminen on raskasta. Voisi lisätä, että monessa tapauksessa mahdotonta. Elikkä moni siis elää mahdottomassa tilanteessa: työpaikkaa pitäisi vaihtaa, mutta se ei käytännön syistä ole mahdollista, on perhe elätettävänä tai jotain muuta pientä estettä.

Itse olen puhunut arvoristiriidasta jo nolkytluvulta lähtien melko toisenlaisessakin merkityksessä, lienenkö sitten sotkenut asioita, käsitteitä tai ihmisten päitä. Myöhäistä katua.

Hoivatyötä, asumispalveluja tai vastaavia toteuttavissa organisaatioissa on useimmiten itse määritelty, julkinen lista arvoja, jotka tarkemmalla katsomisella ovat keskenään ristiriidassa. Ristiriita käy ilmi kun niitä sovelletaan käytännön työtilanteiden analysointiin.

Tämä ”arvoristiriita” on se josta olen itse puhunut ja jonka miellän hyödylliseksi – oikeastaan työntekijän kannalta pääsyyksi siihen, miksi arvoja kannattaa jatkuvasti peilata käytännön tilanteisiin, tulivat ne esille sitten työnohjauksessa, kehityskeskusteluissa tai missä hyvänsä virallisemmassa tai epäpvirallisemmassa yhteydessä.

Tyypillinen esimerkki, joka on niin yleinen, ettei se asemoidu mihinkään yksittäiseen organisaatioon: arvojen listalla on ihmisen kunnioittaminen (tällä tai jollain muulla sanalla tai sanaparilla ilmaistuna) ja turvallisuus. Ihmisen kunnioittaminen tarkoittaa käytännössä hänen tarpeidensa, tahtonsa, haluamistensa kunnioittamista, huomioon ottamista.

Selvyyden vuoksi ja tarkennuksena ääritapaus, useimmiten käytännön tilanteet ovat hämärämpiä: asiakas tai potilas on humalassa ja vaatii saada päivittäisen lääkityksensä (jota on kiellettyä nauttia yhdessä alkoholin kanssa). Työntekijä kieltäytyy antamasta lääkettä, eli ei kunnioita asiakkaan tahtoa, mutta pitää huolta hänen turvallisuudestaan. Esimerkki ei sovi läheskään kaikkialle, lääkkeet eivät nykyisin ole takavuosien tapaan yleisesti asiakkaalta tai potilaalta lukkojen takana.

Arvolista, johon sisältyy sekä ihmisen kunnioittaminen että turvallisuus on hyödyllinen siitä syystä, että työntekijälle tai työntekijäryhmälle tarjoutuu tilaisuus yhdessä pohtia ja perustella, miksi jompaakumpaa toisensa poissulkevista arvoista on noudatettu. Sekä yksittäisen työntekijän että ryhmän ammattitaito ja toimintavarmuus lisääntyy; seuraavassa samantyyppisessä tilanteessa tiedetään suoraan, mikä on eettisesti paras mahdollinen tapa toimia meidän yksikössämme (osastollamme, hoivakodissamme jne.), ja – huom – millä perusteella.

Arja Kosken mainitsema ja alussa siteeraamani arvoristiriidan merkitys on varmaankin yleisin. Kuvaamani toinen, organisaation ”ristiriitaisen” arvoluettelon suoma oppimisen mahdollisuus on mielestäni merkittävä. Tiedä sitten, mitä käsitteitä tulisi käyttää. Saman ilmaisun käyttö tarkoittamaan eri asioita on aina mahdollisten sekaannusten lähtökohta.


Onkohan tulossa tavaksi, että päätän tekstin Ludwig Wittgensteiniin. Hänen myöhäisfilosofiastaan löytyvät nimittäin viime vuosisadan merkittävimmät analyysit sen tueksi, ettei kannata repiä pelihousujaan, jos sama ilmaisu tarkoittaa useita asioita.

”Sanan merkitys on sen käyttö kielessä” 2.

Kun ilmaisua on alettu käyttää jollakin uudella tavalla, sille on syntynyt yksi legitiimi merkitys lisää. Missään ei ole ilmaisujen tai käsitteiden ”oikeiden” käyttötapojen varastoa, jollaista Platon aikanaan kuvasi ideamaailmallaan.

Kielen käyttäminen luo aina ”oikean” käyttötavan, jos vain on olemassa jokin (pieni tai suuri) kieliyhteisö joka sen hyväksyy.

  1. Kallasvuo ym 2012: Työyhteisön työnohjaus. SanomaPro. s. 61 ↩︎
  2. Ludwig Wittgenstein (1999 / 1953): Filosofisia tutkimuksia. 2.p. Suom. Heikki Nyman. WSOY. § 43, s. 49. ↩︎

Hyve-etiikasta, itsemääräämisoikeudesta, laadusta

Kehityspsykologisia rinnastuksia käytettäessä työyhteisön ihmissuhteet samastuvat perhesuhteisiin: alais- ja esimiessuhteen lapsi-vanhempi -suhteisiin, ja työtovereiden väliset suhteet sisarussuhteisiin. Tämä saattaa taannuttaa työyhteisöä terapiaryhmän tai lastentarhan suuntaan, ikään kuin luvan kanssa.

Antti Kylliäisen missiona on tuoda hyve-etiikka osaksi muun muassa työyhteisökehittämistä. Hyve-etiikan soveltamisessa ja aiemmin tarkastelemassani filosofisessa neuvonnassa on se yhteinen plussapuoli, että asioita voidaan käsitellä tasavertaisemmalla tasolla kuin psykologisoivammassa kehyksessä.

Kehityspsykologisia jutellessaan konsultti tai muu sellainen tulee helposti tehneeksi itsestään jonkinlaisen kvasiterapeutin, tai tulee ohjanneeksi työyhteisölle mahdollisuuden taantua passiivisemmaksi, seuraamaan Suuren Ymmärtäjän keittiöpsykologista kehittämispäivä-showta.

Jos kehityspsykologisten lainalaisuuksien soveltaminen on selkäytimessä, voi olla työlästä harjoittaa filosofista neuvontaa tai hyve-etiikan soveltamista tasavertaisella aikuiselta-aikuiselle -tasolla. Koetan itsellenikin ajaa sisään vähän toisenlaista lähestymistapaa kuin mihin olen itseni totuttanut viimeisen parinkymmenen vuoden aikana.


Eräs palvelun perusluonteeseen liittyvä ulottuvuus tulee mieleen, kun se sivuaa tasaveroisuutta: asiakkaan itsemääräämisoikeus. Palvelut voi jakaa kahtia riippuen siitä onko itsemääräämisoikeudella roolia vai ei.

Esimerkkinä yksinkertaisesta palvelusta voi olla vaikkapa pesula tai parturi. Niissä asiakas tulee paikalle, kertoo mitä hän haluaa, ja palveluntarjoaja tuottaa pyydetyn palvelun parhaansa mukaan, ei enempää eikä vähempää.

Palvelun ostajan motiiveja ei kysellä kuin korkeintaan jälkikäteen. Siinä on malli palvelusta, jota olen vähän mielikuvituksettomasti aikanaan, asumispalveluja koskevan tarkastelun yhteydessä kutsunut ”yksinkertaiseksi palveluksi”.

Mikä sitten on ”monimutkaista” palvelua? Lyhyesti sanottuna: palvelu, jossa palvelun käyttäjän itsemääräämisoikeuden arviointi tulee olennaiseksi osaksi palvelutapahtumaa.

Itsemääräämisoikeuteen liittyvät vaikeudet näkyvät heti, kun pitää puhua erikseen saman palvelun kahdesta asiakkaasta, käyttäjästä ja ostajasta. Eettiset pohdinnat asiakkaan kohtaamisesta ynnä muusta fokusoituvat palvelun käyttäjään, eivät maksajaan, jos nämä ovat eri tahoja. Monimutkaisten palvelujen, vaikkapa mielenterveyskuntoutujan asumispalvelun laadun, määrittämistä vaikeuttaa se, että palvelun käyttäjän ja maksajan tarpeet poikkeavat toisistaan.

Hoivatyön, asumispalvelutyön jne. tekijän kannalta voi olla kohtuutonta, jos laatutavoite määritellään irrallaan maksaja-asiakkaan tarpeista. Palvelun maksaja, silloin kun palvelu tapahtuu julkisin varoin, on omassa tarpeenmäärittelyssään nollasummapelin äärellä. Yhteen suuntaan käytetty euro on pois kaikista toisista suunnista.

Palvelun käyttäjän ja hänen läheisensä tarve on saada oma palvelunsa hoidettua. Palvelun julkisen maksajan tarve on saada tietyn alueen kaikkien käyttäjien palvelut hoidettua.

Jos laatuvaatimukset asetellaan ilman mitään mainintaa maksaja-asiakkaan näkökulmasta, laatu voi tulla määritelllyksi ennalta huonoksi ja työntekijä syypääksi. Maksaja-asiakkaan tarve näet aina päätyy, eurojen eli henkilö- ynnä muiden resurssien kautta, määrittämään toteutunutta laatua olennaisesti.

Henkilökohtaisesta ja poliittisesta psykiatriasta

Toiminta, jolla on terapeuttista vaikutusta mutta joka ei kuulu psykiatrisen hoitamisen tai virallisen mielenterveystyön piiriin, on hyvä psykiatriakritiikin kasvualusta. Tällainen voi olla vaikkapa aiemmin pohtimani filosofinen neuvonta.

Jos ihminen etsiytyy filosofin vastaanotolle henkilökohtaisten ongelmiensa vuoksi, hän on voinut ensin etsiä ensin apua mielenterveysalan ammattilaisilta. Jos pettymys on motiivina, niin filosofisesta vastaanotosta voi muodostua virallisen hoitojärjestelmän vastustamisbunkkeri.

Mutta eikö ole sama, mikä kritiikin henkilökohtaisena motivaationa on ollut, jos tulos on niin sanotusti yleishyödyllinen. Yksilöön (tai korkeintaan pienryhmiin) kohdistuvaa mielenterveysongelmien hoitoa tulee voida arvioida myös siinä suhteessa, mitä se merkitsee koko järjestelmän toiminnan ja yhteiskuntapolitiikan kannalta.

Psykiatrisessa hoidossa on henkilökohtainen ja (sanan laajassa merkityksessä) poliittinen ulottuvuus. Yksittäisen masennuksen ja poliittisesti tehtyjen valintojen välillä on sitä vaikeampi nähdä yhteyttä, mitä enemmän hoitojärjestelmä ajaa masentuneet yksilökeskeisiin, atomistisiin paranemiskupliin.

Psykiatrisesssa järjestelmässä on psykoanalyyttisesta teorianmuodostuksesta lähtöisin olevilla perusajatuksilla ja -asenteilla ollut vuosikymmeniä melkoinen valta. Mistä sitten on seurannut myös ongelmia. Karl Popperin mukaan pseudotieteen tunnistaa siitä, että mikä tahansa siihen kohdistunut kritiikki voidaan ampua alas sen itsensä sisältämin argumentein. Tällaisista tiedonaloista Popper ottaa esimerkeiksi katolisen kristinuskon, marxilaisuuden – ja psykoanalyysin.

Katolisen kristinuskon kritisointi on arvostelun sisällöstä riippumatta aina syntiä, marxilaisuuden arvostelu on sisällöstä riippumatta aina joko luokkavihollisen tai luokkapetturin merkki. Psykoanalyysin arvostelu on, jälleen arvostelun sisällöstä riippumatta, aina tiedostamattoman torjunnan tai neuroosin merkki. Kun kaikki ihmiset ovat psykoanalyyttisessa katsannossa tavalla tai toisella neuroottisia, ei ihmiskunnasta löydy ketään joka olisi pätevä asettamaan psykoanalyyttisen teorian kyseenalaiseksi.

Jokainen mielenterveystyötä tehnyt tosin tietää, että psykoanalyysista peräisin olevilla oletuksilla on valtava selitysvoima. Eikä tarvitse olla tehnyt psykiatrista työtäkään: oman ystäväpiirin, sukulaisten tai oman itsen reaktio- ja toimintatapojen tarkastelu yleensä riittää.

Psykiatriseen hoitoyhteisöön kriittistä tarkastelua kohdistavasta voidaan aina – psykoanalyysista peräisin olevilla aineksilla – etsiä henkilökohtainen motiivi. Henkilökohtainen motiivi on psykiatriassa usein pätevä peruste asioiden vahvistamiselle tai kumoamiselle.