Katsomisesta ja näkemisestä

Hotelli Pulkovskaja, Pietari

Pietarin Hotelli Pulkovskaja nykyisessä asussaan.

Olin vuonna 1979 sekatyömiehenä muutaman viikon silloisessa Leningradissa, hotelli Pulkovskajan rakennustyömaalla.

Kadun toisella puolella oli neuvostoliittolaisten oma, tavallisen asuinkerrostalon rakennustyömaa. Me naureskelimme usein sen etenemättömyyttä ja kirkkaanpunaisissa lautasmaisissa brittikypärissä aina ja ainoastaan istuskelevia rakennustyömiehiä.

Niinä viikkoina työmaalla ei tapahtunut mitään näkyvää edistystä. Koskaan kukaan ei näyttänyt tekevän siellä mitään. Mikään kansanluonnespekulaatio ei tätä selittänyt silloinkaan, sillä omalla suomalaisyhtiön työmaallamme venäläiset olivat aivan yhtä ahkeria kuin mekin.

Kymmenien vuosien jälkeen päätyy Soltzenitsyn selittämään minulle, mistä heidän omalla työmaallaan oli kyse.

Vuonna 1979 minä katselin, sitä näkemättä, Gulagin Suomenlahden rannalle yltänyttä uloketta.

Työhön meneminen on väistämätöntä, mutta siellä onkin työpäivän ajan puurtamisen asemesta ’kaiveltava’, rehkimisen asemesta pitää luistaa ja filmata (eli olla tekemättä työtä). Alkuasukas ei kieltäydy avoimesti, suoraan tottelemasta mitään käskyä – se koituisi hänen tuhokseen. Mutta hän venyttää kumia. ’Venyttää kumia’ on Arkkipelagin tärkeimpiä käsitteitä ja ilmauksia, se on vankien tärkein pelastava saavutus (jonka vapauden työläiset ovat myöhemmin laajasti omaksuneet). (s. 756)

(…)

Ja kun leiri-ilmaukset kajahtelevat Moskovan yliopiston uuden rakennuksen käytävillä tai itsenäisen suurkaupungin nainen lausahtaa aivan leirityylisen arvion elämän olemuksesta, älkää hämmästykö: tuo aines on kulkeutunut tänne välivyöhykkeen yli, leiriä ympäröivän lähimaailman kautta. (s. 792)

Aleksandr Soltzenitsyn: Gulag – vankileirien saaristo. Suom. Esa Adrian. Silberfeldt 2012.

Taannoin kirjaa lukiessani mietin tähän liittyen myös sinistä väriä ja sen historiallista merkitystä.

Bookmark the permalink.

Comments are closed