Me jatkamme vasta päivänvalossa

leipaMinulla on jonkinlainen auktoriteettivamma, sillä olen – edelleen, näilläkin helvetin ikävuosilla – taipuvainen uskomaan että jossakin ”ylhäällä”, esimiesten ja johtajien ja päättäjien sfääreissä asuu Viisautta joka on meidän turvamme.  Toivo elää siitä huolimatta että usko on osoittautunut niin monta kertaa vääräksi.

Nyt voisi yrittää jo vihdoin uskoa. Alla esimerkki siitä miten ja mihin kellonaikaan asioita hoidettiin maan ylimmällä tasolla 1990-luvun alussa. Hallituksen ja opposition väliset budjettikeskustelut, vuosisadan pahimman tai toiseksi pahimman pahimman talouskriisin ollessa ovella. Jos oikein muistan niin ET arvioi 90-luvun tilanteen 30-lukuakin pahemmaksi (Suomessa siis, ei kansainvälisesti).

Kuudelta jatketaan opposition kanssa, sitten hallituksen, sitten opposition, hallituksen … kunnes lopulta kolmelta yöllä saamme oppositioporukassa tarpeeksemme ja ilmoitamme, että tämä loppuu nyt ja me jatkamme vasta päivänvalossa. Aho ei usko tätä ja lopulta keskeytys tapahtuu aivan kirjaimellisesti siten, että nousemme kaikki ylös ja kävelemme ulos Ahon jäädessä vielä puhumaan pöydän päässä.

Erkki Tuomioja: Siinä syntyy vielä rumihia.
Poliittiset päiväkirjat 1991-1994.
Tammi 2014.  s. 274

Viinanen käyttää satunnaisia puheenvuoroja, Salolainen nuokkuu ja kuorsaa jo neuvottelujen loppuvaiheessa niin kovaa, että Viinanen pyytää Seppästä puhumaan vähän kovempaa että Salolaisen vieressä istuvana kuulisi mitä pöydän toiselta puolelta sanotaan.

emt. s. 275

Rauhanturvaamisesta

Tuomiojan 1990-luvun alun tuntoja, aforistisesti korkeatasoinen tokaisu.

Rauhanturvaamisesta: ensin näytetään tv:ssä itkeviä lapsia ja kaikki ovat sitä mieltä että on mentävä väliin, seuraavaksi näytetään kuolleita sotilaita ja kaikki ovat sitä mieltä että on tultava heti pois.

Erkki Tuomioja: Siinä syntyy vielä rumihia. Poliittiset päiväkirjat 1990-1994, s. 446)

Isi tietää totuuden?

Jätin Elizabeth Holmesia keveähkösti preisaavasta eilisestä tekstistä  tarkoituksella pois kaikki viittaukset sukupuoleen. Facebookissa kommentoitiin kuitenkin samantien Holmesin opetellun oloista matalaa, maskuliinista puheääntä (vrt. Suomen Pankin entinen johtaja Sirkka Hämäläinen).

Aika alkuvaiheessa ollaan fenimistisessa politiikka- ja valtaprojektissa, kun olemusta pitää tällä tavalla rukata maskuliinisemmaksi.

Maskuliinisen ylivallan merkitystä ja seurauksia olisi syytä käsitellä ja ajatella paljonkin. Yksi lähtökohta voi olla Jacques Derridan fallogosentrismin käsite, ja todennäköisesti myös Derridan työtä omaan suuntaansa  jatkava feministinen filosofia panisi tässä suhteessa vibaa punttiin. Mieleen tulevat Hélène Cixous, Luce Irigaray ja Julia Kristeva.

Cixous’sta en paljon muuta tiedä kuin että militantti lienee. Kristevan depressioanalyysi (Musta aurinko) on vaikuttanut paljon omaan käsitykseeni masennuksen luonteesta.  Irigaraysta luin joskus Sara Heinämaan selitysteoksen tai artikkelin. Muistaakseni viljelivät provokatorisia kielikuvia ja militanssia (siis jompikumpi tai molemmat).

Postmodernismi ja dekonstruktio olivat 80- ja 90 -luvuilla akateemisen filosofian mustavalkoisia taisteluvälineitä – ainakin Helsingin Aleksanterin-yliopiston filosofian laitoksella oltiin jakauduttu (a) analyyttiseen filosofian kannattajiin, joiden mielestä postmodernismi ynnä muu siihen liittyvä oli elitististä paskaa Ranskanmaalta. Ja (b) Derrida / Deleuze /  Heidegger -fraktion mielestä analyyttiset formalisointien piirtelijät olivat tietysti hengettömiä ”filosofisia” apparatsikkeja.

Historiallisessa katsannossa asetelma oli huvittava sikäli, että Helsingin filosofian laitos on yksi euroopan Wittgenstein-pyhäköistä G.H. von Wrightin myötä — GHW:hän oli Wittgensteinin prorofessuuriseuraaja Cambridgessä ja aiemmin oppilaansa, Wittgensteinin myöhäisfilosofiasta voi vetää melko suoran linjan konstruktionistisiin ja kielifilosofisiin sfääreihin, jotka ovat vieraita tai vastakkaisia niin sanotulle analyyttiselle filosofialle, ja vieläkin niinsanotummalle loogiselle positivismille.

Mutta fallogosentrismi on käyttökelpoinen käsite kun se viittaa sekä kieleen että maskuliiniseen eli falliseen yksioikoisuuteen. Näin sitä voi vähän purkaa: logosentrismi tarkoittaa sanan ja määrittelyn ylivaltaa, sen ajatuksen poispyyhintää että epävarmuus ja määrittelemättömyys voisi olla lähtökohta tai perustavanlaatuinen asiaintila.

Pohjalla on platoninen ajatus siitä, että yksiselitteinen, kaunis ja rajattu Asian Perimmäinen Luonne kyllä löytyy kunhan tarpeeksi kauan kaivaa, käy kouluja, suorittaa oppiarvoja, etenee uralla, ynnä muuta ja niin edespäin.

Uuden Ajan logosentrismi on Derridan ja kumppaneiden katsannossa iso harha. Kielen ja määrittelymahdollisuuksien ylivaltaan liittyy yksioikoinen (selvemmin kuvitettuna: penetratiivinen) ja patriarkaalinen agenda. Pelastus eli totuus löytyy isin sylistä.

Tämä määrittely on yksi mahdollinen lähtökohta sen miettimiselle, että miksi  meillä on monikin asia päin helvettiä hyvin syvällisesti.

Henry Ford – Steve Jobs – Elizabeth Holmes?

Harvoin vakuuttuu yhtä voimakkaasti yritysjohtajan puheista kuin nyt tässä tapauksessa, vrt ylläoleva parinkymmenen minuutin haastattelu.

30-vuotias miljardööri on saanut houkuteltua hallitukseensa Henry Kissingeriä ynnä muuta painavaa – totta kai se tällaista, paranoidisia ja depressiivisiä asetelmia kohtaan sympatiaa ja lämpöä tuntevaa ihmistä epäilyttää, mutta kuitenkin. Hänestä tulemme vielä kuulemaan, arvelisin.

Kyse on lyhyesti sanottuna laboratoriotestaukseen liittyvästä teknisestä PLUS palveluinnovaatiosta, jolla on globaalit ulottuvuudet sekä harvinaisen vahva eettinen ja yhteiskuntapoliittinen potentiaali.

Perinteisiin laboratorioihin liittyvä liiketoiminta lienee kaivamassa jykeviä taisteluasemia jossain. Holmesin firman innovaatiot kun saattavat pyyhkäistä niiden ansaintalogiikat ennen pitkää taivaan tuuliin.

Sattui silmään tämä asia Hesarin tämänpäiväisestä kolumnista. Suomeksi ei heti löydy netistä yhteenvetoa, englanniksi mm. Wikipediasivu toki.