Lue tyhjyyttä, lue tarkoitus tyhjyydestä, lue rivien välejä

Onko meistä tulossa aasialaisia vai orwellilaisia?

Aasialaisessa kulttuurissa on tietääkseni hieno, suomalaiselle vaikeasti ymmärrettävä piirre. Yksi vuorovaikutuksen keskeisimmistä piirteistä on se, että vältetään keskustelukumppanin joutumista häpeään. Tästä seuraa mm. se, ettei eitä sanota juuri koskaan suoraan, töksäyttäen, kuten Suomessa niin usein on tapana.

Millainen häpeäkulttuuri on Suomi, tai Japani? Tuntuu että Suomessa suuri osa kaikesta toiminnasta perustuu häpeään, joskaan ei sen välttämiseen vaan järjestelmälliseen tuottamiseen, häpeän politiikkaan, häpeän avulla asioiden eteenpäin saamiseen. On ”varoittavia esimerkkejä” ja häpeään joutumisella pelottelemista.

Japanissa sentään käsitetään, että häpeää kokemaan joutuneen on heti tapettava joko itsensä tai kaikki muut, todistajat.

Aasialaisuus assosioitui häpeän välttämiseen, orwellilaisuus kiertoilmaisujen käyttämiseen. Sekä häpeän ehkäisyssä että kiertoilmaisujen käyttämisessä pyritään sen varmistamiseen, että varsinainen asia pysyy poissa näkyvistä, poissa silmistä.

Vaikea on ”haasteellinen”, haukkumiset on ”palaute”, heikkous on ”kehittämisalue”. Arvioitsija sanoo sairaalassa käytännön jaksoa suorittavalle sairaanhoitajaopiskelijalle: ”On haasteellista antaa palautetta sinun kehittämisalueistasi”.

Auttaako tällainen uuskieli asiaa eteenpäin, kun kaikilla on sitä puhuttaessa paljon mukavampaa, vai onko. Vai irrottaako se kieltä todellisuudesta. Mitä oikeasti tapahtuu, kun kaikki asianosaiset osaavat lukea rivien välit ja suoltavat kiertoilmausten jargonia kuin yhteisestä sanattomiasta sopimuksesta?

Me opimme koko ajan lisää vuorovaikutuksen patologisoitunutta systematiikkaa. Palveluammattien työvelvolliset ja postmodernit tietotyön partiolaiset marssivat kuvitteellinen käsi lipassa keskustelujen kenttää pitkin ja poikin, kenttää jossa harvoin sanotaan mitä tarkoitetaan.

Pitää osata lukea tyhjyyttä, lukea tarkoitus tyhjyydestä, lukea rivien välejä.

Rivien välit saattavat joskus olla täynnä nerokasta vuorovaikutuksen taidetta. Ääriesimerkkinä kansainvälinen diplomatia. Siinä suoraan sanominen on äärimmäinen ja harvoin käytetty tehokeino. Vuoden 1962 syksyllä USA:n YK-edustaja käytti suoraa puhetta menestyksellä ja mestarillisella ajoituksella Kuuban ohjuskriiisin aikana.

Suurin osa kansainvälisen diplomatian puheesta on fraaseja ja ilmoista puhumista tavalla, jonka rivien väleihin taiten piilotetut asiat kykenee huomaamaan vain kokenut diplomaatti. Työelämän arjessa kaikenlaiset ”haasteellisuudet” ovat kuitenkin enimmäkseen vain epäselvää kielenkäyttöä, eivät muuta.

Ludwig WIttgensteinin kielipelin käsite on tässäkin yhteydessä hyödyllinen, joskin sitä on kritisoitu relativismista – niin kuin kaikkia ei-platonisia eli objektiivista mittapuuta sisältämättömiä tietoteorioita.

Vaikkapa hallinnollinen puhetapa liike-elämässä, julkisella sektorilla ja järjestöissä: ne ovat esimerkkejä eräänlaisista yhtaikaisista sisar-kielipeleistä, joissa on sekä selviä yhtäläisyyksiä että suuria eroja. Yksi ero voi olla kiertoilmausta ja täytteenä olevan tyhjän puheen määrä.

Bisneksessä ehkä on vähemmän käyttöä kyvylle lukea tarkoituksia tyhjyyksistä ja rivien väleistä, tai ainakin se on erilaista. Raha on perälautana suuri konkretisoija ja selventäjä. Aate ja idea ovat perälautoina epäselvempiä ja siksi puheen ja asioiden hoitamisen tavat saattavat päästä yhdistystoiminnassa melko kiharaisiksi ja vaikeasti eteneviksi.

Eri aikakausien kielipelejä pystyy hyvin erottamaan, kun katselee YLEn elävästä arkistosta 60-luvun klippejä. Niissä sivistynyt haastateltava puhuu ”sivistyneesti”. Nyt puhetavalla tai puheen nuotilla erottautuminen on ainoastaan naurettavaa ja kannattaa siksi jättää stand-up -koomikoille.

Bookmark the permalink.

Comments are closed