Henkilökohtaisesta ja poliittisesta psykiatriasta


Toiminta, jolla on terapeuttista vaikutusta mutta joka ei kuulu psykiatrisen hoitamisen tai virallisen mielenterveystyön piiriin, on hyvä psykiatriakritiikin kasvualusta. Tällainen voi olla vaikkapa aiemmin pohtimani filosofinen neuvonta.

Jos ihminen etsiytyy filosofin vastaanotolle henkilökohtaisten ongelmiensa vuoksi, hän on voinut ensin etsiä ensin apua mielenterveysalan ammattilaisilta. Jos pettymys on motiivina, niin filosofisesta vastaanotosta voi muodostua virallisen hoitojärjestelmän vastustamisbunkkeri.

Mutta eikö ole sama, mikä kritiikin henkilökohtaisena motivaationa on ollut, jos tulos on niin sanotusti yleishyödyllinen. Yksilöön (tai korkeintaan pienryhmiin) kohdistuvaa mielenterveysongelmien hoitoa tulee voida arvioida myös siinä suhteessa, mitä se merkitsee koko järjestelmän toiminnan ja yhteiskuntapolitiikan kannalta.

Psykiatrisessa hoidossa on henkilökohtainen ja (sanan laajassa merkityksessä) poliittinen ulottuvuus. Yksittäisen masennuksen ja poliittisesti tehtyjen valintojen välillä on sitä vaikeampi nähdä yhteyttä, mitä enemmän hoitojärjestelmä ajaa masentuneet yksilökeskeisiin, atomistisiin paranemiskupliin.

Psykiatrisesssa järjestelmässä on psykoanalyyttisesta teorianmuodostuksesta lähtöisin olevilla perusajatuksilla ja -asenteilla ollut vuosikymmeniä melkoinen valta. Mistä sitten on seurannut myös ongelmia. Karl Popperin mukaan pseudotieteen tunnistaa siitä, että mikä tahansa siihen kohdistunut kritiikki voidaan ampua alas sen itsensä sisältämin argumentein. Tällaisista tiedonaloista Popper ottaa esimerkeiksi katolisen kristinuskon, marxilaisuuden – ja psykoanalyysin.

Katolisen kristinuskon kritisointi on arvostelun sisällöstä riippumatta aina syntiä, marxilaisuuden arvostelu on sisällöstä riippumatta aina joko luokkavihollisen tai luokkapetturin merkki. Psykoanalyysin arvostelu on, jälleen arvostelun sisällöstä riippumatta, aina tiedostamattoman torjunnan tai neuroosin merkki. Kun kaikki ihmiset ovat psykoanalyyttisessa katsannossa tavalla tai toisella neuroottisia, ei ihmiskunnasta löydy ketään joka olisi pätevä asettamaan psykoanalyyttisen teorian kyseenalaiseksi.

Jokainen mielenterveystyötä tehnyt tosin tietää, että psykoanalyysista peräisin olevilla oletuksilla on valtava selitysvoima. Eikä tarvitse olla tehnyt psykiatrista työtäkään: oman ystäväpiirin, sukulaisten tai oman itsen reaktio- ja toimintatapojen tarkastelu yleensä riittää.

Psykiatriseen hoitoyhteisöön kriittistä tarkastelua kohdistavasta voidaan aina – psykoanalyysista peräisin olevilla aineksilla – etsiä henkilökohtainen motiivi. Henkilökohtainen motiivi on psykiatriassa usein pätevä peruste asioiden vahvistamiselle tai kumoamiselle.

, ,