”Sivistys 2017” vuodelta 1994

Vuosien 1994-2017 välillä on 23 vuotta. Kuluvasta vuodesta eteenpäin laskettuna sama aikajänne ulottuisi vuoteen 2040. Kun lukee vuonna 1994 julkaistun Sivistys 2017 -artikkelikokoelman1 kirjoituksia, tämä on hyvä pitää mielessä. Pieleen menneet ennustukset eivät kerro tuolloisten kirjoittajien puutteista, vaan ovat terveellinen osoitus siitä, kuinka vaikeaa tai mahdotonta on tehdä yli 20 vuoden päähän ulottuvia ennakointeja.

Sivistys 2017 koostuu kansallisen sivistysstrategian taustatyön kirjoitetuista asiantuntija-artikkeleista. Ylioppislaslehden aihetta käsittelevä juttu vuodelta 1999:

Ylioppilaslehden silloinen kirjoittaja Jaakko Lyytinen kehittelee vuonna 1999 julkaistun juttunsa mausteeksi viihteellistä fiktiota2.

Kantajansa sykettä ja ruumiinlämpöä mittaava rannehoitaja oli kehitetty jo viime vuosisadan lopulla, mutta kaksi vuotta sitten laite oli tehty pakolliseksi jokaiselle 40 vuotta täyttävällä kansalaiselle. Ja tänään, 6.12.2017, oli Väinön 40-vuotispäivä.

Assosiaatio nykyisiin älykelloihin syntyy helposti. Minä kuljen nyt, alkusyksystä 2017, rannehoitaja ranteessa. Enkä juuri osaa huolestua sen keräämän tiedon globaalista reitittämisestä. Tietohan ei nimittäin kulje suoraan ”kellosta” ”puhelimeen” vaan se kiertää pilven kautta sinne tallentuen. Pilvestä tulee ensisijainen minusta kerätyn tiedon sijaintipaikka, josta se sitten kopioituu puhelimeeni, tietokoneeseeni ja kellooni.

Tietokonehallit ja niiden peilikuvat, pilvet, voivat olla USA:ssa, Aasiassa, missä milloinkin. Niihin kerääntyy jonkinlainen tietokanta syketiheydestäni ja liikuntani määrästä. Tarkkuutta (esim. kalorinkulutuksen mittaus) on syytä epäillä.

Todenäköisyys, että juuri minun pilvessä olevat tietoni ketään kiinnostaisivat, on onneksi äärimmäisen pieni. Mutta kaltaistani valkoista eurooppalaista, kulutustottumuksiltaan nohevan keskiluokkaista äijää koskevat keskiarvot, mediaanit ynnä muut saattavat hyvin kiinnostaa, ja olla kauppatavaraa. Kaupallisesti merkitsevän väestönosan käyttäytymisen kuvaus on taloudellisena hyödykkeenä sitä arvokkaampi mitä paremmiksi informaation tai datan louhintamenelmät kehittyvät.

Millainen maailman tilanne Princebiisin vuonna 1999 verrattuna nykyiseen? Melko toiveikas, muistissa on muun muassa trendikkäänWired-lehden juttu suomen tekstaavasta ja digi-ohjatusti parveilevasta, kansainvälisesti kärjessä olevasta helsinkiläisestä nuorisosta. Nokian nousu oli alkukiidossa, sen hypermenestys jo nähtävissä, vain taivas näytti olevan rajana Otaniemessa, Oulussa ja Salossa.

Ylkkärin juttu on jälkiviisastelun valossa suureksi osaksi osunut harhaan – esim. ”Töölö weathervcontrolin” säätelemä diktatoristen vanhusten paratiisi, jonne (muurein suljettuun kaupunginosaan) mennään korttiavaimella.

Tässä onnistunutta yksityiskohtaa:

… englannin ja suomen sekaista newkieltä. 

Ja sitten mennään aivan gonzo-osastolle Risto Rytin patsaan luona Hesperian puistossa:

Penisilliinin värinen nuoruusseerumi kulki siroa letkua pitkin hänen nenäänsä. Väinö epäili, että nainen oli plastiikkakirurgisen Mehiläisvyötärö-sairaalan potilaita.

Ja jatkuu hauskoilla Orwell-mukaelmilla.

Hän ohitti Kiasman tai nykyisin sen nimi kai oli Juhani Palmu Center. (…) Perinteen mukaisesti kättelyn aloittaisi JORMA OLLILA, Nokian autonomisen tasavallan presidentti.

Nokian autonominen tasavalta. Kymmenesosa Atsteekkien valtakunnasta: atsteekkien valtakausi kesti melkein sata vuotta, Nokian matkapuhelinten melkein kymmenen.

On syytä huomata, että kyse oli vain matkapuhelimista. Pitkän perinteen monialayritys on aikanaan menestynyt kaapeleilla ja kumisaappaillakin. Tarina ei siis ole lopussa.

––––––––––––––––––––––––––––––––

1 Liekki Lehtisalo (toim.) 1994: Sivistys 2017. Sitra.

2 Lyytisen Artikkelin inspiraationa käytetty muun muassa: George Orwell: Vuonna 1984 (uusi suomennos). WSOY 1999.. Reino Häyry: Ihminen Ilaskivi ­ yksi meistä. Laskenta Oy 1993. Sosiaalipolitikka 2017. Sitra 1992. Sivistys 2017. WSOY 1994.

Kontulan juoksuhaudat ja Kiinalaispuisto

Vuonna 1915 tehtiin muutakin mielenkiintoista kuin aloitettiin Forssan katedraalimaisen kirkon rakentaminen.

Forssan kirkon rakentamisen (1915-1917) ja käyttöönoton (1918) ajoitus on traaginen ja mielenkiintoinen, siitä piti kirjoittamani mutta jääköön myöhemmäksi, ajatus näet karkasi Kontulaan ja yhteen syyskuussa ilmestyvän albumini Tilulilumies biiseistä (Kiinalaispuisto). Kertoilen siinä vuoden 1915 tapahtumista ”Kontulassa”. Siis tulevassa Kontulassa.

Vuonna 1915 rakennettiin jykevähkö puolustuslinja eli juoksuhautavyöhyke Helsingin ympärille. Koko Venäjänmaan Keisari Nikolai II ajatteli imperiumin Euroopan puoleisen osan luoteiskulman puolustusta – tai hänen kabinettinsa ajatteli. Merkillepantavaa on mys se, kuka ei ollut näitä asioita enää ajattelemassa.

Niiden diabolisten ”onnenkantamoisten” joukkoon, joita Venäjän ja muun Euroopan kohtaloon 1900-luvun parina ensimmäisenä vuosikymmenenä paljon mahtui, oli myös pääministeri Pjotr Stolypinin salamurha vuonna 1911. Stopypin oli, kaikesta kylmyydestään ja epädemokraattisuudestaan huolimatta, niitä ainoita valtiomiestason reaalipoliitikkoja, joilla olisi ollut kykyä estää bolsevikkien voittokulku.

NIkolai II ei ainakaan historioitsija Orlando Figesin mukaan kovin kummoisia juurikaan ajatellut. Mutta joku nyt kuitenkin mitä ilmeisimmin ajatteli sodan ulottuvan Suuriruhtinaskuntaan, joten varustuksia tarvittiin.

Orlando Figes kertoo ainutlaatuisessa Venäjän vallankumouksen historiikissaan (A People’s Tragedy: Russian Revolution 1891–1924, London: Jonathan Cape, 1996), kuinka karmea tuuri meillä on ollut. NIkolai II sattuu olemaan onnettomin, keskinkertaisin, epämotivoitunein ja kaiken kaikkiaan yksivaltiaaksi eräs kaikkien aikojen epäsopivimmista henkilöistä. Ja juuri hän oli perinnöllisenä itsevaltiaana saumassa, jossa olisi ilman muuta tarvittu poikkeuksellisen taitavaa yksinvaltiasta.

Tarvittu naista, huomaan ajattelevani. Ensimmäiset kolme mieleen tulevaa Nikolai kakkosen korvaajaa ovat nimittäin Elisabet I, Victoria ja Katariina Suuri. Nikolain hirvittävä epäsopivuus tehtäväänsä vaikutti muun ohella siihen, että enemmistöksi itseään kutsuva häikäilemätön vähemmistö sai lokakuussa / marraskuussa vuonna 1917 kaapattua, pidettyä ja vakiinnutettua valtansa.

Kiinalaispuisto -biisiin ylläoleva liittyy sikäli, että olin jostakin biisin tekoaikana saanut päähäni, että NIkolai II:lla olisi insinööriupseerin koulutus. Edelleen luulen, että tässä on jokin todellisuuspohja joka on peräisin mainitusta Figesin opuksesta, pitäisi viitsiä tarkistaa.

Wikipediassa tai muissa ääriluotettavissa lähteissä ei kuitenkaan mainitä NIkolain insinööriupseerin koulutuksesta mitään joten piru tietää mitä lienen miettinyt.

Biisissä päädyn kuintenkin kutsumaan Nikkeä ikävästi ”lahjattomaksi ja keskinkertaiseksi insinööriksi”. Ilkeätähän se on, mutta kun tämän herran negatiivisilla ominaisuuksilla oli niin ikävät seuraukset, niin rohkenin moiseen. Tästä on moni kuulija vetänyt keikoilla nykypäivään tiettyjä assosiaatioita. En ole niitä lennosta korjaillut.

Helsingin vuonna 1915 rakennetun juoksuhautavyöhykkeen itäpää sijaitsee aivan nykyisen Kontulankaari 24:n talojen takana. 1970-luvulla osoite oli vielä Kontilankaari 14 ja haudat olivat heti kakkos- ja kolmostalojen takaa alkavan metsän keskellä. Metsä ulottui vielä tuolloin yhtenäisenä Lahden moottoritien reunaan asti, matka oli penskoille pitkä ja luvaton.

Olin kymmenvuotias kun muutin Kontulakaari 14:aan, joten juoksuhaudoissa ensin kaiketi leikittiin. Pois muutin parikymppisenä, siinä välillä haudoissa oli tehty kaikkea maan ja taivaan väliltä.

Erityisesti päihteiden käytön opetteluun ja niiden käytössä harjaantumiseen mutkitteleva, syvä betoninen juoksuhauta, sekä läheinen i-luola (nimi tulee luolan umpikujamuodosta) oli optimaalinen: betoniin oli valettu istumiseen sopivia ulokkeita – aikuisia ja muita viholiisia pääsi hyvin pakoon, kilometritolkulla molempiin suuntiin.

Dunkirk: elokuvan ääni minussa

Christopher Nolanin Dunkirk on epäilemättä yksi tämän vuosikymmenen isoista sotaelokuvista. Menin katsomaan tällä nimenomaisella odotuksella kun olin kuullut melkoista kehumista luotettavilta tahoilta. Tulin kuitenkin positiivisesti yllätetyksi.

Dunkirkin suuruus ei nyt tarkoitakaan Pelastkaa Sotamies Ryan -suuruutta, eeppistä kaikentietävyyttä viimeisimmän elokuvatekniikan avulla. Sotamies Ryanin unohtumattoman maihinnousukohtauksen suola oli äärimmäisen huolellinen, digiajan sosialistista realismia tiukkuva lähes täydellisyyttä hipova ääniraita.

Sotamies Ryanin alkua katsellessa minusta katsojana tuntuu kuin näkisin kaiken jonkinlaisen jumalan tavoin. Väitän, että tällainen realismiharha saadaan aikaiseksi pitkälti juuri ääniraidan avulla. Äänituotanto tekee Ryanista ainutlaatuisen elokuvan, jotain joka on enemmän kuin kiitettävän hyvä sotaelokuva.

Mutta kaikessa loistavuudessaankin Ryan on sergeibondartsuk-meininkiä, neuvostoelokuvan parhaiden perinteiden messevä jatke. Dunkirkissä ääniraita, sen ”musiikki” näyttelee suurta osaa siinä, että joudun katsojana itse epätietoisuuden, shokissa olevan ihmisen adrenaliinipitoisen ”kuolemanpelon”, jonkinlaisen massiivisen – ”tämä EI OLE todellista” – epämääräisen tunteen ja kokemuksen vangiksi.

Bondartshuk-Spielberg loihtii esiin Historian ja hilaa katsojan jonnekin kaikkitietävyyden yläilmoihin jumalaksi sitä katsomaan, ja ääritaitavasti sen tekeekin. Nolanin Dunkirk vie katsojan aavemaisesti siihen sekavuuden, epävarmuuden ja kokonaiskuvan puuttumisen, epäsankariuden tilaan, jonka uskoisin olevan järkyttävän lähellä sitä, miten nuo parikymppiset sotilaat tilanteen sillä hetkellä kokivat.

Dunkirk vahvistaa uskoa myös siihen, että työssä, jonka tarkoitus on saada aikaiseksi ns esteettinen kokemus (mitä se puolestaan tarkoittaa, siihen en tässä lähemmin ryhdy pitkällä tikullakaan), sellaisessa teoksessa, eli taideteoksessa, muoto on sisältöä tärkeämpää.

”Muoto on ensisijainen, sisältö toissijainen” on naamioitu poliittinen lausunto ja tasa-arvon puolustus. Taide on kuvaamista (de-skriptiota) eikä normittamista tai varsinkaan ohjeiden tai määräysten antamista (pre-skriptiota), ja muoto on ensisijainen. Tästä seuraa, että jokaisen ihmisen kaikki elämäntapahtumat ovat mahdollisina taiteen kuvauskohteina tasavertaisia.

Se, tuleeko katsojan tai kuulijan tai muun teoksen kokijan elämyksestä muistettava, riippuu ensisijaisesti siitä, miten asia esitetään. Eli muodosta.

Dunkirkissä muoto tarkoittaa muun muassa aikaulottuvuuden jakamista kolmeen: tapahtumat alkavat (1) viikkoa ennen, (2) päivää ennen ja (3) tuntia ennen Dunkerquen evakuointia. Elokuvan ajassa kolme aikatasoa limittyvät ja lopussa yhtyvät. Tämä aikasuppilo naulaa katsojan kokemuksen paikalleen niin, että Pierre Corneille, Jean Racine sekä Aristoteles kääntyilevät hyväksyvästi nyökytellen haudassaan.

Dunkirk on erityisesti loppumetreillä kovin hurraa-isänmaallinen, mitä britit brexitin ym. pyörteissänsä kai tarvinnevat. Mutta Bondartshuk-Spielbergin buustattua hurraameininkiä ei toki päästä lähellekään.

Alunperin oli ajatus kirjoittaa enemmmänkin Dunkirkin ”musiikista”. Äänitehosteen ja musiikin käsitteet menevät iloisesti sekaisin, ja hyvä niin. Yksi valtavimmista hetkistä on leffan loppuvaiheissa, kun jokin Merkittävä Ääni, nakutus tms. yhtäkkiä lakkaa, ja äänen olemassaolon huomaa vasta sen puuttumisesta. Hiljaisuus on hetkenaikaa valtava.