Luottamus 1978 ja 2018

Kuva: Helsingin Kaupunginmuseo. Kuvaaja tuntematon.

Luottamuksen käsite tulee eteen useammasta suunnasta tänä vuonna. Se on muun muassa työ- ja elinkeinoministeriön Työelämä 2020 -hankkeen vuoden pääteema. Valinnan ymmärtää. Verkon ja somen aikana työnantajilla ei ole mitään keinoa faktisesti olla selvillä tai valvoa, mitä tehdään. Siksi ei ole muuta tervettä tietä kuin opetella luottamaan ihmisiin. Monelle se ei ole helppoa.

Minulle luottamuksen käsitteen sävyn on determinoinut loppuiäksi Urho Kekkosen presidentinvaalikampanja vuonna 1978, sen slogani Luottamus yli rajojen.

Kaksi vuotta aiemmin tuli ensi-iltaan Edvin Laineen Luottamus -elokuva, joka kertoi Leninin ja bolsevikkien sankarillisista ponnisteluista suomalaisten itsenäisyyden eteen. Elokuvan tuottivat Fennada-Filmi ja neuvostoliittolainen Len-film. Sen ohjasivat Edvin Laine ja Viktor Tregubovitš.

Luottamus-elokuva on UKK:n viimeisten vaalien ohella jonkinlainen institutionaalisen tunkkaisuuden ja totuuden verhoamisen huippukokemus, henkis-poliittisessa alhossa olemisen kansainvälinen ennätys. Ei sitä tuolloin näin ymmärretty.

Oli kaksi puhuttua todellisuutta. Se josta ja jolla puhuttiin virallisesti ja asiallisesti. Ja se toinen jonka avulla psyykkisesti selvittiin, ja jonka sanoin naureskeltiin virallista puhetta poliittisissa illanvietoissa. Neukkuja varottiin ja pelättiin päiväsaikaan, ja iltayöstä laulettiin kännissä Panssarivaunu on maantien ässä kun olet Prahaan pyrkimässä.

Millaisista poliittisista, yhteiskunnallisista, ajanhenkeä muovaavista tekijöistä tuollainen kaksijakoinen kieli muodostuu? Kun Luottamuksesta nyt taas paasataan, niin ikävät muistumat nousevat mieleen ja soittelevat varoituskelloja.

 

Bookmark the permalink.

Comments are closed