Perunakuopasta kantautuu apeaa meteliä

Siltä varalta ettei joku sitä otsikosta oivalla: teksti jota luet on kaunokirjallinen proosaruno, ei asiaproosallinen essee.

Se syntyi seuratessa Perussuomalaisten historiallisia, Jyväskylän vuoden 2017 Puoluepäiviä.

Historiallisilla, Jyväskylän vuoden 2017 Puoluepäivillä haudattiin lopullisesti SMP, jonka asiaa toinen enovainajistani aikanaan Rautalammilla edisti menestyksellä.


Kaikki lausumat ovat tasa-arvoisia sillä perusteella, että kaikki lausumat voi teknisesti toimittaa ”paikkaan”, jossa ne ovat kaikkien katseltavana. Tutkimuslaitoksen julkaisema raportti on yhtä painava kuin satunnaisen bloggarin aivopieru. Näin on ollut jo jonkin aikaa.

Ja tähän on tultu.

Onko ooppera, jonka alkusoittoa me seuraamme, keskeytettävissä? En usko. Uskon Raymond Chandler -periaatteeseen ja dialektiikkaan.

Chandler: Jos tekninen väline on keksitty, sitä aina käytetään. Dialektiikka: DNS-protokollaa seuraa yhteiskunnallinen vuoristorata siinä missä Kehruu-Jennyäkin.

Aikajänne on tässä metsänhoidollinen ja siksi muutoksia on vaikea havaita. Hetimmiten ei seuraa mitään, vaikka kehityskulku olisi vääjäämätön.


Kun ei ole pakko eikä siitä hetimmiten mitään seuraa, niin on siedetty ja viitsitty yhä vähemmän ja vähemmän harmaata, näkymätöntä, nopeita palkkioita tuottamatonta puurtamista.

Kun ei ole pakko eikä siitä hetimmiten mitään seuraa, ei ole viitsitty vaivautua erimielisten kuuntelemiseen.

Hypätään mieluummin digi-perunakuoppaan samanmielisten seuraan ja saarnataan siellä yhteen ääneen samaa Tekstiä, tehdään samanmielisistä ihana unisono-kuoro eikä katsomoon jätetä ketään.

Yleisönä on ei-kukaan ja kaikki, parilla klikkauksella.

Unisonon ongelma: jos yksikin laulaa vähänkin väärin niin kaikki kuulostavat hirveiltä.


Demokratia on tylsää, mediaseksitöntä ja täynnänsä harmaata arkea.

Miksi sitten demokratia, siksikö kun se nyt on niin hirveän hyvä asia?

Siksi, että kaikki muut vaihtoehdot ovat huonompia.

Siksi sitä pitää suojata kovalla kädellä kun kaikki muut vaihtoehdot ovat huonompia. Sen käsitti Kekkonenkin, vielä kolmekymmentäluvulla.

Sittemmin Urho Kaleva Kekkonen tuli, näki ja käsitti.

Kuka nyt tulisi näkisi ja käsittäisi? Kuka?

Tuo mitä kysyn tuossa on juuri se vaarallisin kysymyksen tyyppi. Pahan alku ja juuri. Suvakkidemari, demarisuvakki tulee ja kyselee pelastajaa, ja pahimmassa tapauksessa saa vastauksen.


Mutta Meidän Omassa Kuopassa on toista!

En piruuttani puhu tavaksi tulleella tavalla ”kuplasta” kun siitä tulee kiiltäväpintainen ja siisti visuaalinen assosiaatio: kivasti saippuakuplia puhaltelevat, iloisina hyppelehtivät lapset.

Puhun perunakuopasta johon samanmieliset tunkevat samalta haisten, ja jo valmiiksi siellä kuopassa haisee abstrakti ihmispaska eikä se ole minkään muotoinen eikä se muodosta mitään.

Miksi sieltä on niin vaikea nousta pois?

Kas kun orgastinen hyvänmielen säväri lilluu siellä psykososiaalisena tahnana. Sinne piiloutuneet somettajat pitävät asioita kuulaina kuuliaina totuuksina jos css-leiska näyttää kivalta.

Soraääniä ei kuulu, mediaseksiä piisaa, tylsää ei ole.

Esitys alkaa.

Hip! Hop! Frank Sinatrasta Bob Dylanin kautta Wu Tang Claniin

Teininä oli melkoisen työn takana opetella oluenjuonti. Oli se pahaa, mutta kun tarpeeksi treenasi, niin alkoi loppujen lopuksi maistua erittäin hyvältä.

Suhteeni hip hop -genreen on kehittynyt samalla kaavalla. Miksikö olen alunperin ryhtynyt kiusaamaan itseäni hip hopilla, kuulen ajateltavan. Biisien tekijänä olen kiinnostunut siitä, millaisten kaavojen tai viime kädessä paradigmojen sisällä niitä tehdään, biisejä.

Karkeasti ottaen kevyen musiikin lauluosastossa on viimeisen sadan vuoden aikana ollut kaksi merkittävää paradigmaattista taitetta: Tin Pan Alley -kaavan ja rockin välinen sekä rockin ja hip hopin välinen. Suurimmat kaupalliset menestyjät ja osa musiikkilajien nerokkaimmista tekijöistä sekoittavat näitä lahjakkaasti, tai ainakin bisnesviisaasti.

”Tin Pan Alley” viittaa joukkoon 1890-luvulta 1950-luvulle jenkeissä vaikuttaneita kustantajia ja säveltäjiä ja oli alun perin kutsumanimi New Yorkissa sijaitsevalle West 28th Street -kadulle. Sen varrella sijaitsivat aikanaan usean keskeisen kustantajan toimistot.

Tin Pan Alley -kaavan yleisin muoto on ns. AABA -biisi, eli ensin esitetään samasävelinen säkeistö (A) kaksi kertaa, sitten eri tavalla sävelletty säkeistö (B) ja lopuksi toistetaan alun kaksi kertaa kuultu säkeistö. Sinatran melkein koko tuotainto taitaa mennä tällä kaavalla. Bob Dylanin Just Like a Woman on hieno tyylipuhdas AABA -biisi ja samalla rock-perinteen mukainen kertosäebiisi, esimerkki siitä miten nerokas lauluntekijä tekee mitä haluaa kun muut tekevät mitä osaavat.

Blonde On Blonde -albumilla (1966) olevaa huikeaa ottoa ei näytä löytyvän Youtubesta. Alla live-veto George Harrisonin kanssa.

Jatkan mutkia suoristaen, ilman käsillä olevia lähteitä – jos lähteeksi ei lueta Wu Tan Clanin ihanan klassikkoalbumin tuomaa inspiratiivista taustamäiskettä: Enter The Wu Tang (36 Chambers) vuodelta 1993. Genreen kasvamattomana, sukupolvikokemusta vailla olevana fanina olen sitä mieltä, että WTC:n (sic!) sielu oli Russell Tyrone Jones (1968 – 2004), taiteilijanimeltään Ol’ Dirty Bastard. Nimi saattaa johtua siitä, että mies oli Wu tang Clanin ysäriklassikoiden aikaan nuorisomusiikin mittareilla vanha ukko, jo 25-vuotias. Onkin ihmeellistä, miten sen ikäinen ihminen saa itsensä kuulostamaan keski-iän ylittäneeltä psykoottiselta juopolta ja narkomaanilta. Soolotuotantonsa puhuttelevin esimerkki tästäkin puolesta lienee Goin’ Down.

 

Mitä esteettistä tai taiteellista arvoa voi olla sillä, että biisin laulaja (räppääjä) kuulostaa uskottavasti juopolta ja narkomaanilta? Riippuu paljon siitä, millaisena tekjät näkevät ja kokevat sen maailman, jota kuvaavat. Jos juoppous, narkomania ja väkivalta ovat kuvattavan maailman olennaisia piirteitä niin niiden on tavalla tai toisella näyttävä kuvassa. Esteettinen arvo on yhteydessä kuvan tarkkuuteen tai epätarkkuuteen, ei odotuksiin siitä mikä on jonkun kuuntelijan tai kuuntelijaryhmän mielestä miellyttävää tai epämiellyttävää. Kukin voi valintansa mukaan kuunnella tai olla kuuntelematta.

Kirjallisuustieteessä puhutaan kertojan äänestä, sisäisestä äänestä ja niin edelleen, ks. esim.  Shlomith Rimmon-Kenan 1. Se jonka ”ääntä” teoksesta luetaan tai kuunnellaan (oli ”teos” sitten Tolstoin Sota ja rauha tai Ol’ Dirty Bastardin Goin’ Down) ei ole yhtä kuin se henkilö, joka on kirjoittanut tekstin. Sota ja Rauha -romaanin sisällä, sen maailmassa, kaikkitietävä kertoja joka kommunikoi lukijan kanssa, ei ole yhtä kuin Leo Tolstoi.

Goin’ Down -laulelman tekijä ei ole edes Ol’ Dirty Bastard -taiteilijanimen suojissa uskottavuusmainettaan vaaliva rap-runoilija saatikka itse Russell Tyrone Jones. Örisevä ja sekava räppääjä, ”kertoja”, ei ole tarinan tai biisin ulkopuolella vaan osa sen fiktiivistä maailmaa. Esteettistä arvoa on biisillä kokonaisuutena, ja kertoja kuuluu tuohon kokonaisuuteen, tarinan sisään.

Uskottava, tarinaan kuuluva kertoja tuo itsensä osaksi sitä ja irrottaa itsensä Russell Jonesista viimeistään alkaessaan kesken kaiken laulaa Somewhere Over The Rainbow -biisiä. Teosten sisäkkäinen sijoittelu ei siis olekaan teatteritaiteen yksinoikeus. Näytelmä näytelmässä -efektiä on käytetty paljon, kuuluisimmin Hamletin kohtauksessa, jossa Hamlet järjestämänsä näytelmäesityksen avulla julkisesti havainnollisesti kertoo koko hoville äitinsä ja setänsä vallan anastamiset ja murhakuviot.

Ol’ Dirty Bastard vetäisee impropohjalta unohtumattoman laulelma laulelmassa -efektin tiskiin. Tin Pan Alleyn East Coast -traditio kohtaa vähän toisenlaisen East Coast -tradition.

  1. Shlomith Rimmon-Kenan: Kertomuksen poetiikka. Suom. Auli Viikari, SKS 1991 ↩︎