Dunkirk: elokuvan ääni minussa

Christopher Nolanin Dunkirk on epäilemättä yksi tämän vuosikymmenen isoista sotaelokuvista. Menin katsomaan tällä nimenomaisella odotuksella kun olin kuullut melkoista kehumista luotettavilta tahoilta. Tulin kuitenkin positiivisesti yllätetyksi.

Dunkirkin suuruus ei nyt tarkoitakaan Pelastkaa Sotamies Ryan -suuruutta, eeppistä kaikentietävyyttä viimeisimmän elokuvatekniikan avulla. Sotamies Ryanin unohtumattoman maihinnousukohtauksen suola oli äärimmäisen huolellinen, digiajan sosialistista realismia tiukkuva lähes täydellisyyttä hipova ääniraita.

Sotamies Ryanin alkua katsellessa minusta katsojana tuntuu kuin näkisin kaiken jonkinlaisen jumalan tavoin. Väitän, että tällainen realismiharha saadaan aikaiseksi pitkälti juuri ääniraidan avulla. Äänituotanto tekee Ryanista ainutlaatuisen elokuvan, jotain joka on enemmän kuin kiitettävän hyvä sotaelokuva.

Mutta kaikessa loistavuudessaankin Ryan on sergeibondartsuk-meininkiä, neuvostoelokuvan parhaiden perinteiden messevä jatke. Dunkirkissä ääniraita, sen ”musiikki” näyttelee suurta osaa siinä, että joudun katsojana itse epätietoisuuden, shokissa olevan ihmisen adrenaliinipitoisen ”kuolemanpelon”, jonkinlaisen massiivisen – ”tämä EI OLE todellista” – epämääräisen tunteen ja kokemuksen vangiksi.

Bondartshuk-Spielberg loihtii esiin Historian ja hilaa katsojan jonnekin kaikkitietävyyden yläilmoihin jumalaksi sitä katsomaan, ja ääritaitavasti sen tekeekin. Nolanin Dunkirk vie katsojan aavemaisesti siihen sekavuuden, epävarmuuden ja kokonaiskuvan puuttumisen, epäsankariuden tilaan, jonka uskoisin olevan järkyttävän lähellä sitä, miten nuo parikymppiset sotilaat tilanteen sillä hetkellä kokivat.

Dunkirk vahvistaa uskoa myös siihen, että työssä, jonka tarkoitus on saada aikaiseksi ns esteettinen kokemus (mitä se puolestaan tarkoittaa, siihen en tässä lähemmin ryhdy pitkällä tikullakaan), sellaisessa teoksessa, eli taideteoksessa, muoto on sisältöä tärkeämpää.

”Muoto on ensisijainen, sisältö toissijainen” on naamioitu poliittinen lausunto ja tasa-arvon puolustus. Taide on kuvaamista (de-skriptiota) eikä normittamista tai varsinkaan ohjeiden tai määräysten antamista (pre-skriptiota), ja muoto on ensisijainen. Tästä seuraa, että jokaisen ihmisen kaikki elämäntapahtumat ovat mahdollisina taiteen kuvauskohteina tasavertaisia.

Se, tuleeko katsojan tai kuulijan tai muun teoksen kokijan elämyksestä muistettava, riippuu ensisijaisesti siitä, miten asia esitetään. Eli muodosta.

Dunkirkissä muoto tarkoittaa muun muassa aikaulottuvuuden jakamista kolmeen: tapahtumat alkavat (1) viikkoa ennen, (2) päivää ennen ja (3) tuntia ennen Dunkerquen evakuointia. Elokuvan ajassa kolme aikatasoa limittyvät ja lopussa yhtyvät. Tämä aikasuppilo naulaa katsojan kokemuksen paikalleen niin, että Pierre Corneille, Jean Racine sekä Aristoteles kääntyilevät hyväksyvästi nyökytellen haudassaan.

Dunkirk on erityisesti loppumetreillä kovin hurraa-isänmaallinen, mitä britit brexitin ym. pyörteissänsä kai tarvinnevat. Mutta Bondartshuk-Spielbergin buustattua hurraameininkiä ei toki päästä lähellekään.

Alunperin oli ajatus kirjoittaa enemmmänkin Dunkirkin ”musiikista”. Äänitehosteen ja musiikin käsitteet menevät iloisesti sekaisin, ja hyvä niin. Yksi valtavimmista hetkistä on leffan loppuvaiheissa, kun jokin Merkittävä Ääni, nakutus tms. yhtäkkiä lakkaa, ja äänen olemassaolon huomaa vasta sen puuttumisesta. Hiljaisuus on hetkenaikaa valtava.

Heinäkuu! Korpi-Lappi mielessä ja kesäteatteri Savolaxissa

Heinäkuun kiinnekohtana on ollut jo useamman vuoden Pohjois-Savon Rautalampi lähellä Keski-Suomen rajaa. Äitiivainaan sukujuuret sijaitsevat siellä, meidän Rautalammin Pakaristen.

Vastapainoksi Salmen suku (se niistä johon kuulun) on lähtöisin keskentä valoisinta ja pimeintä korpea mitä Suomesta löytyy. Metsä-Lapissa, Sompiossa  ollaan kai niin lähellä Siperian taigaa kuin kuin se tässä maassa on mahdollista.

Isävainaan suku on Tanhuasta ja Kiurujärveltä, puolivälistä Sodankylää ja Savukoskea. Olen saanut tilaisuuden vierailla sukuni kotikonnuilla muutamaan kertaan tässä viime vuosina. Talvella ja keväällä jolloin hyttysiä ja mäkäräisiä ei ole, mutta pimeää on. Kesällä päinvastoin.

Porotilat ja palveluammatit elättävät pienen joukon ihmisiä. Ne jotka siellä syrjäytyvät korpitilkulleen, syrjäytyvät totaalisesti, absoluuttisesti. Sotien jälkeen sieltä on yhä useammin lähdetty pois; tie tehtiin 50-luvulla. Sen jälkeen lähteminen on luonnollisesti vilkastunut. Sähköt saatiin 70-luvulla.

Lapinserkuista on moni vaihtanut hiippakuntaa, myös maanpäällisesti, erityisesti ne jotka eivät ole päätyneet palvelualalle tai porotalouteen. Osa on mennyt niin kauas ettei ilman avaruusrakettia kauemmas pääse.

Massiivinen lähtemisen meininki kertoo Sompion pimeästä puolesta. Pääsääntöisesti on lähdetty vähintään Ruotsiin. Minun isäni ei päätynyt Helsinkiä etelämmäs. Mitä nyt Neuvostoliitossa kävi töissä 1979-80, jolloin minäkin sain myöhäisteini-ikäisenä rakennusapumiehenä olla mukana yhden melko haasteellisen viiden viikon pätkän. Isä oli toki vieraillut Neuvostoliitossa jo aiemmin, vaikka häntä koetettiin kovasti estellä.

Tämän vuoden heinäkuu-lomailusta piti kirjoittaa, mutta ajatus karkasi.

Rautalammilla siis olimme, siellä on hienoa. Kiitos Sinikalle, Rautalammin ja Suonenjoen serkuille ja monille muille. Rantasalmella kesäteatteria myös vihdoin tänä kesänä; teatteritoverini Nestori Välitalo tahkoaa siellä jo kolmatta kesää Pekka Lipposta.

Rantasalmen kesäteatteri sijaitsee Järvisydän -nimisessä lomakeskuksessa, joka on jotensakin epätodellinen ilmestys keskellä ei-mitään: täpötäynnä ihmisiä, lahdenpohjukassa, hirsistä rakennetut kerrostalotyyppiset kummalliset hotellibungalow -viritykset. Nyt jälkikäteen häkkyrä assosioituu tarvittavin muutoksin kummallisuudessaan Krakovan Nowa Huta -kaupunginosaan, joka sinne aikanaan rakennettiin työläisten paratiisiksi.

Vesitaso killuu lähdenpoukamassa ja iloinen uimalameininki tapahtuu sen vierellä. Kyltit ja kiitokset suomeksi, ruotsiksi ja venäjäksi: ollaan Saimaalla, vesiyhteys pitkälle itäänkin päin. Sinne vaan kaikki ihmettelemään. Auto tai kyyti kannattaa olla, ei sinne muuten löydä. Ja navigaattori. Mistä ne kaikki ihmiset ovat tulleet sinne, en käsitä. Kesäteatterissa Nestorin ja kumppaneiden viihdytettävänä meitä oli satakunta (Ke 19.7. näytös).

Olemme bonganneet Sinikan kanssa kirkkoja ja hautausmaita: suosittelen. Kyseessä on enempi arkkitehtoninen ja esteettinen mielenkiinto. Rakennustyyppinä kirkko on ainutlaatuinen, tietynlainen esteettisyyden ylistys ja paha litsari kaikelle käytännöllissyysvaatimuksen perässään vetämälle arkiselle tylsyydelle. Mistä seuraa paljon kaikenlaista mielenkiintoista. Tästä varmaan myöhemmin lisää.

Niin, teen myös levyä, tai viimeistellään sitä Tipi Tuovisen kanssa. Tilulilumies ilmestyy syyskuussa .

Outoa ja imponoivaa heinäkuuta itse kullekin säädylle.

Perunakuopasta kantautuu apeaa meteliä

Siltä varalta ettei joku sitä otsikosta oivalla: teksti jota luet on kaunokirjallinen proosaruno, ei asiaproosallinen essee.

Se syntyi seuratessa Perussuomalaisten historiallisia, Jyväskylän vuoden 2017 Puoluepäiviä.

Historiallisilla, Jyväskylän vuoden 2017 Puoluepäivillä haudattiin lopullisesti SMP, jonka asiaa toinen enovainajistani aikanaan Rautalammilla edisti menestyksellä.


Kaikki lausumat ovat tasa-arvoisia sillä perusteella, että kaikki lausumat voi teknisesti toimittaa ”paikkaan”, jossa ne ovat kaikkien katseltavana. Tutkimuslaitoksen julkaisema raportti on yhtä painava kuin satunnaisen bloggarin aivopieru. Näin on ollut jo jonkin aikaa.

Ja tähän on tultu.

Onko ooppera, jonka alkusoittoa me seuraamme, keskeytettävissä? En usko. Uskon Raymond Chandler -periaatteeseen ja dialektiikkaan.

Chandler: Jos tekninen väline on keksitty, sitä aina käytetään. Dialektiikka: DNS-protokollaa seuraa yhteiskunnallinen vuoristorata siinä missä Kehruu-Jennyäkin.

Aikajänne on tässä metsänhoidollinen ja siksi muutoksia on vaikea havaita. Hetimmiten ei seuraa mitään, vaikka kehityskulku olisi vääjäämätön.


Kun ei ole pakko eikä siitä hetimmiten mitään seuraa, niin on siedetty ja viitsitty yhä vähemmän ja vähemmän harmaata, näkymätöntä, nopeita palkkioita tuottamatonta puurtamista.

Kun ei ole pakko eikä siitä hetimmiten mitään seuraa, ei ole viitsitty vaivautua erimielisten kuuntelemiseen.

Hypätään mieluummin digi-perunakuoppaan samanmielisten seuraan ja saarnataan siellä yhteen ääneen samaa Tekstiä, tehdään samanmielisistä ihana unisono-kuoro eikä katsomoon jätetä ketään.

Yleisönä on ei-kukaan ja kaikki, parilla klikkauksella.

Unisonon ongelma: jos yksikin laulaa vähänkin väärin niin kaikki kuulostavat hirveiltä.


Demokratia on tylsää, mediaseksitöntä ja täynnänsä harmaata arkea.

Miksi sitten demokratia, siksikö kun se nyt on niin hirveän hyvä asia?

Siksi, että kaikki muut vaihtoehdot ovat huonompia.

Siksi sitä pitää suojata kovalla kädellä kun kaikki muut vaihtoehdot ovat huonompia. Sen käsitti Kekkonenkin, vielä kolmekymmentäluvulla.

Sittemmin Urho Kaleva Kekkonen tuli, näki ja käsitti.

Kuka nyt tulisi näkisi ja käsittäisi? Kuka?

Tuo mitä kysyn tuossa on juuri se vaarallisin kysymyksen tyyppi. Pahan alku ja juuri. Suvakkidemari, demarisuvakki tulee ja kyselee pelastajaa, ja pahimmassa tapauksessa saa vastauksen.


Mutta Meidän Omassa Kuopassa on toista!

En piruuttani puhu tavaksi tulleella tavalla ”kuplasta” kun siitä tulee kiiltäväpintainen ja siisti visuaalinen assosiaatio: kivasti saippuakuplia puhaltelevat, iloisina hyppelehtivät lapset.

Puhun perunakuopasta johon samanmieliset tunkevat samalta haisten, ja jo valmiiksi siellä kuopassa haisee abstrakti ihmispaska eikä se ole minkään muotoinen eikä se muodosta mitään.

Miksi sieltä on niin vaikea nousta pois?

Kas kun orgastinen hyvänmielen säväri lilluu siellä psykososiaalisena tahnana. Sinne piiloutuneet somettajat pitävät asioita kuulaina kuuliaina totuuksina jos css-leiska näyttää kivalta.

Soraääniä ei kuulu, mediaseksiä piisaa, tylsää ei ole.

Esitys alkaa.

Hip! Hop! Frank Sinatrasta Bob Dylanin kautta Wu Tang Claniin

Teininä oli melkoisen työn takana opetella oluenjuonti. Oli se pahaa, mutta kun tarpeeksi treenasi, niin alkoi loppujen lopuksi maistua erittäin hyvältä.

Suhteeni hip hop -genreen on kehittynyt samalla kaavalla. Miksikö olen alunperin ryhtynyt kiusaamaan itseäni hip hopilla, kuulen ajateltavan. Biisien tekijänä olen kiinnostunut siitä, millaisten kaavojen tai viime kädessä paradigmojen sisällä niitä tehdään, biisejä.

Karkeasti ottaen kevyen musiikin lauluosastossa on viimeisen sadan vuoden aikana ollut kaksi merkittävää paradigmaattista taitetta: Tin Pan Alley -kaavan ja rockin välinen sekä rockin ja hip hopin välinen. Suurimmat kaupalliset menestyjät ja osa musiikkilajien nerokkaimmista tekijöistä sekoittavat näitä lahjakkaasti, tai ainakin bisnesviisaasti.

”Tin Pan Alley” viittaa joukkoon 1890-luvulta 1950-luvulle jenkeissä vaikuttaneita kustantajia ja säveltäjiä ja oli alun perin kutsumanimi New Yorkissa sijaitsevalle West 28th Street -kadulle. Sen varrella sijaitsivat aikanaan usean keskeisen kustantajan toimistot.

Tin Pan Alley -kaavan yleisin muoto on ns. AABA -biisi, eli ensin esitetään samasävelinen säkeistö (A) kaksi kertaa, sitten eri tavalla sävelletty säkeistö (B) ja lopuksi toistetaan alun kaksi kertaa kuultu säkeistö. Sinatran melkein koko tuotainto taitaa mennä tällä kaavalla. Bob Dylanin Just Like a Woman on hieno tyylipuhdas AABA -biisi ja samalla rock-perinteen mukainen kertosäebiisi, esimerkki siitä miten nerokas lauluntekijä tekee mitä haluaa kun muut tekevät mitä osaavat.

Blonde On Blonde -albumilla (1966) olevaa huikeaa ottoa ei näytä löytyvän Youtubesta. Alla live-veto George Harrisonin kanssa.

Jatkan mutkia suoristaen, ilman käsillä olevia lähteitä – jos lähteeksi ei lueta Wu Tan Clanin ihanan klassikkoalbumin tuomaa inspiratiivista taustamäiskettä: Enter The Wu Tang (36 Chambers) vuodelta 1993. Genreen kasvamattomana, sukupolvikokemusta vailla olevana fanina olen sitä mieltä, että WTC:n (sic!) sielu oli Russell Tyrone Jones (1968 – 2004), taiteilijanimeltään Ol’ Dirty Bastard. Nimi saattaa johtua siitä, että mies oli Wu tang Clanin ysäriklassikoiden aikaan nuorisomusiikin mittareilla vanha ukko, jo 25-vuotias. Onkin ihmeellistä, miten sen ikäinen ihminen saa itsensä kuulostamaan keski-iän ylittäneeltä psykoottiselta juopolta ja narkomaanilta. Soolotuotantonsa puhuttelevin esimerkki tästäkin puolesta lienee Goin’ Down.

 

Mitä esteettistä tai taiteellista arvoa voi olla sillä, että biisin laulaja (räppääjä) kuulostaa uskottavasti juopolta ja narkomaanilta? Riippuu paljon siitä, millaisena tekjät näkevät ja kokevat sen maailman, jota kuvaavat. Jos juoppous, narkomania ja väkivalta ovat kuvattavan maailman olennaisia piirteitä niin niiden on tavalla tai toisella näyttävä kuvassa. Esteettinen arvo on yhteydessä kuvan tarkkuuteen tai epätarkkuuteen, ei odotuksiin siitä mikä on jonkun kuuntelijan tai kuuntelijaryhmän mielestä miellyttävää tai epämiellyttävää. Kukin voi valintansa mukaan kuunnella tai olla kuuntelematta.

Kirjallisuustieteessä puhutaan kertojan äänestä, sisäisestä äänestä ja niin edelleen, ks. esim.  Shlomith Rimmon-Kenan 1. Se jonka ”ääntä” teoksesta luetaan tai kuunnellaan (oli ”teos” sitten Tolstoin Sota ja rauha tai Ol’ Dirty Bastardin Goin’ Down) ei ole yhtä kuin se henkilö, joka on kirjoittanut tekstin. Sota ja Rauha -romaanin sisällä, sen maailmassa, kaikkitietävä kertoja joka kommunikoi lukijan kanssa, ei ole yhtä kuin Leo Tolstoi.

Goin’ Down -laulelman tekijä ei ole edes Ol’ Dirty Bastard -taiteilijanimen suojissa uskottavuusmainettaan vaaliva rap-runoilija saatikka itse Russell Tyrone Jones. Örisevä ja sekava räppääjä, ”kertoja”, ei ole tarinan tai biisin ulkopuolella vaan osa sen fiktiivistä maailmaa. Esteettistä arvoa on biisillä kokonaisuutena, ja kertoja kuuluu tuohon kokonaisuuteen, tarinan sisään.

Uskottava, tarinaan kuuluva kertoja tuo itsensä osaksi sitä ja irrottaa itsensä Russell Jonesista viimeistään alkaessaan kesken kaiken laulaa Somewhere Over The Rainbow -biisiä. Teosten sisäkkäinen sijoittelu ei siis olekaan teatteritaiteen yksinoikeus. Näytelmä näytelmässä -efektiä on käytetty paljon, kuuluisimmin Hamletin kohtauksessa, jossa Hamlet järjestämänsä näytelmäesityksen avulla julkisesti havainnollisesti kertoo koko hoville äitinsä ja setänsä vallan anastamiset ja murhakuviot.

Ol’ Dirty Bastard vetäisee impropohjalta unohtumattoman laulelma laulelmassa -efektin tiskiin. Tin Pan Alleyn East Coast -traditio kohtaa vähän toisenlaisen East Coast -tradition.

  1. Shlomith Rimmon-Kenan: Kertomuksen poetiikka. Suom. Auli Viikari, SKS 1991 ↩︎