Arvoristiriidan käsite: kaksi käyttöä, kaksi merkitystä

Arvoristiriidan tavallinen merkitys on kai tämä johon mm. Arja Koski viittaa mainiossa työyhteisötyönohjausta käsittelevässä opuksessa1: organisaation arvot ja toimintaperiaatteet ovat ristiriidassa työntekijän omien arvojen kanssa. Koski toteaa, että tällöin työn tekeminen on raskasta. Voisi lisätä, että monessa tapauksessa mahdotonta. Elikkä moni siis elää mahdottomassa tilanteessa: työpaikkaa pitäisi vaihtaa, mutta se ei käytännön syistä ole mahdollista, on perhe elätettävänä tai jotain muuta pientä estettä.

Itse olen puhunut arvoristiriidasta jo nolkytluvulta lähtien melko toisenlaisessakin merkityksessä, lienenkö sitten sotkenut asioita, käsitteitä tai ihmisten päitä. Myöhäistä katua.

Hoivatyötä, asumispalveluja tai vastaavia toteuttavissa organisaatioissa on useimmiten itse määritelty, julkinen lista arvoja, jotka tarkemmalla katsomisella ovat keskenään ristiriidassa. Ristiriita käy ilmi kun niitä sovelletaan käytännön työtilanteiden analysointiin.

Tämä ”arvoristiriita” on se josta olen itse puhunut ja jonka miellän hyödylliseksi – oikeastaan työntekijän kannalta pääsyyksi siihen, miksi arvoja kannattaa jatkuvasti peilata käytännön tilanteisiin, tulivat ne esille sitten työnohjauksessa, kehityskeskusteluissa tai missä hyvänsä virallisemmassa tai epäpvirallisemmassa yhteydessä.

Tyypillinen esimerkki, joka on niin yleinen, ettei se asemoidu mihinkään yksittäiseen organisaatioon: arvojen listalla on ihmisen kunnioittaminen (tällä tai jollain muulla sanalla tai sanaparilla ilmaistuna) ja turvallisuus. Ihmisen kunnioittaminen tarkoittaa käytännössä hänen tarpeidensa, tahtonsa, haluamistensa kunnioittamista, huomioon ottamista.

Selvyyden vuoksi ja tarkennuksena ääritapaus, useimmiten käytännön tilanteet ovat hämärämpiä: asiakas tai potilas on humalassa ja vaatii saada päivittäisen lääkityksensä (jota on kiellettyä nauttia yhdessä alkoholin kanssa). Työntekijä kieltäytyy antamasta lääkettä, eli ei kunnioita asiakkaan tahtoa, mutta pitää huolta hänen turvallisuudestaan. Esimerkki ei sovi läheskään kaikkialle, lääkkeet eivät nykyisin ole takavuosien tapaan yleisesti asiakkaalta tai potilaalta lukkojen takana.

Arvolista, johon sisältyy sekä ihmisen kunnioittaminen että turvallisuus on hyödyllinen siitä syystä, että työntekijälle tai työntekijäryhmälle tarjoutuu tilaisuus yhdessä pohtia ja perustella, miksi jompaakumpaa toisensa poissulkevista arvoista on noudatettu. Sekä yksittäisen työntekijän että ryhmän ammattitaito ja toimintavarmuus lisääntyy; seuraavassa samantyyppisessä tilanteessa tiedetään suoraan, mikä on eettisesti paras mahdollinen tapa toimia meidän yksikössämme (osastollamme, hoivakodissamme jne.), ja – huom – millä perusteella.

Arja Kosken mainitsema ja alussa siteeraamani arvoristiriidan merkitys on varmaankin yleisin. Kuvaamani toinen, organisaation ”ristiriitaisen” arvoluettelon suoma oppimisen mahdollisuus on mielestäni merkittävä. Tiedä sitten, mitä käsitteitä tulisi käyttää. Saman ilmaisun käyttö tarkoittamaan eri asioita on aina mahdollisten sekaannusten lähtökohta.


Onkohan tulossa tavaksi, että päätän tekstin Ludwig Wittgensteiniin. Hänen myöhäisfilosofiastaan löytyvät nimittäin viime vuosisadan merkittävimmät analyysit sen tueksi, ettei kannata repiä pelihousujaan, jos sama ilmaisu tarkoittaa useita asioita.

”Sanan merkitys on sen käyttö kielessä” 2.

Kun ilmaisua on alettu käyttää jollakin uudella tavalla, sille on syntynyt yksi legitiimi merkitys lisää. Missään ei ole ilmaisujen tai käsitteiden ”oikeiden” käyttötapojen varastoa, jollaista Platon aikanaan kuvasi ideamaailmallaan.

Kielen käyttäminen luo aina ”oikean” käyttötavan, jos vain on olemassa jokin (pieni tai suuri) kieliyhteisö joka sen hyväksyy.

  1. Kallasvuo ym 2012: Työyhteisön työnohjaus. SanomaPro. s. 61 ↩︎
  2. Ludwig Wittgenstein (1999 / 1953): Filosofisia tutkimuksia. 2.p. Suom. Heikki Nyman. WSOY. § 43, s. 49. ↩︎

Henkilökohtaisesta ja poliittisesta psykiatriasta

Toiminta, jolla on terapeuttista vaikutusta mutta joka ei kuulu psykiatrisen hoitamisen tai virallisen mielenterveystyön piiriin, on hyvä psykiatriakritiikin kasvualusta. Tällainen voi olla vaikkapa aiemmin pohtimani filosofinen neuvonta.

Jos ihminen etsiytyy filosofin vastaanotolle henkilökohtaisten ongelmiensa vuoksi, hän on voinut ensin etsiä ensin apua mielenterveysalan ammattilaisilta. Jos pettymys on motiivina, niin filosofisesta vastaanotosta voi muodostua virallisen hoitojärjestelmän vastustamisbunkkeri.

Mutta eikö ole sama, mikä kritiikin henkilökohtaisena motivaationa on ollut, jos tulos on niin sanotusti yleishyödyllinen. Yksilöön (tai korkeintaan pienryhmiin) kohdistuvaa mielenterveysongelmien hoitoa tulee voida arvioida myös siinä suhteessa, mitä se merkitsee koko järjestelmän toiminnan ja yhteiskuntapolitiikan kannalta.

Psykiatrisessa hoidossa on henkilökohtainen ja (sanan laajassa merkityksessä) poliittinen ulottuvuus. Yksittäisen masennuksen ja poliittisesti tehtyjen valintojen välillä on sitä vaikeampi nähdä yhteyttä, mitä enemmän hoitojärjestelmä ajaa masentuneet yksilökeskeisiin, atomistisiin paranemiskupliin.

Psykiatrisesssa järjestelmässä on psykoanalyyttisesta teorianmuodostuksesta lähtöisin olevilla perusajatuksilla ja -asenteilla ollut vuosikymmeniä melkoinen valta. Mistä sitten on seurannut myös ongelmia. Karl Popperin mukaan pseudotieteen tunnistaa siitä, että mikä tahansa siihen kohdistunut kritiikki voidaan ampua alas sen itsensä sisältämin argumentein. Tällaisista tiedonaloista Popper ottaa esimerkeiksi katolisen kristinuskon, marxilaisuuden – ja psykoanalyysin.

Katolisen kristinuskon kritisointi on arvostelun sisällöstä riippumatta aina syntiä, marxilaisuuden arvostelu on sisällöstä riippumatta aina joko luokkavihollisen tai luokkapetturin merkki. Psykoanalyysin arvostelu on, jälleen arvostelun sisällöstä riippumatta, aina tiedostamattoman torjunnan tai neuroosin merkki. Kun kaikki ihmiset ovat psykoanalyyttisessa katsannossa tavalla tai toisella neuroottisia, ei ihmiskunnasta löydy ketään joka olisi pätevä asettamaan psykoanalyyttisen teorian kyseenalaiseksi.

Jokainen mielenterveystyötä tehnyt tosin tietää, että psykoanalyysista peräisin olevilla oletuksilla on valtava selitysvoima. Eikä tarvitse olla tehnyt psykiatrista työtäkään: oman ystäväpiirin, sukulaisten tai oman itsen reaktio- ja toimintatapojen tarkastelu yleensä riittää.

Psykiatriseen hoitoyhteisöön kriittistä tarkastelua kohdistavasta voidaan aina – psykoanalyysista peräisin olevilla aineksilla – etsiä henkilökohtainen motiivi. Henkilökohtainen motiivi on psykiatriassa usein pätevä peruste asioiden vahvistamiselle tai kumoamiselle.

Filosofinen terapia?

Vuosituhannen vaihteen tienoilla törmäsin ensimmäisen kerran filosofisen terapian käsitteeseen. Kävin muutamassa kokoontumisessakin asiasta kiinnostuneiden filosofia-, lääketiede- ym. -taustaisten tyyppien kanssa kanssa asiaa pohtimassa. Tulin silloin ajatelleeksi, että minulla taitaa olla jonkinlainen täsmätausta tähän: tutkinto filosofiasta ja psykiatrisen sairaanhoitajan koulutus. Enpä kuitenkaan innostunut, silloin.

Nyt tilanne on muuttunut sikäli, että enää ei taideta juuri puhua filosofisesta terapiasta. Sen sijaan kai käytetään käsitettä filosofinen neuvonta (philosophical counseling), tai sitten puhutaan joko filosofisista vastaanotoista tai filosofin vastaanotoista.

Terapian käsiteen käyttö sisältääkin tässä yhteydessä vääränlaisen lupauksen tai jopa sitoumuksen. Juuri tämä terapeuttinen sitoumus minua on ”filosofisessa terapiassa” kaikkein eniten arveluttanut. Pahimmillaan asiakkaan odotus voi olla samantapainen hoidollisen lupauksen tai jopa hoidollisen velvollisuuden täyttämisen odotus, jollainen ilmenee esimerkiksi psykiatrisella poliklinikalla tai muulla mielenterveystyön ammattilaisen vastaanotolla. Tällainen odotus pitäisi ”filosofisessa terapiassa” pystyä aina korjaamaan.

Uskon kuitenkin olevan tilanteita, joissa korjaaminen ei ole mahdollista. Itsensä potilaan roolissa näkemään tottuneen asiakkaan hoidollinen ennakko-odotus voi olla hyvin vahva. ”Filosofiseen terapeuttiin” saattaa heijastua voimakkaita odotuksia, joiden lähtökohtana on asiakkaan mieleen juurtunut, vuosia tai vuosikymmeniä vahvistunut kuva terapeutista, hoitajasta, psykiatrista. Sitä ei aina ole mahdollista millään keinolla muuttaa, edes siinä tapauksessa että ”filosofista terapiaa” antaisi koulutettu psykoterapeutti. Siksi tuntuisi varsin hyvältä, jos terapian käsitteen käyttö olisi kokonaan hylätty tästä yhteydestä. Filosofisen neuvonnan otsikon alla ei synny näitä eettisiä, potentiaalisesti hyvinkin vaikeita ongelmia.

Toinen asia on, onko filosofiselle neuvonnalle markkinaa. Suomessa käsittääkseni vähänlaisesti, ainakin toistaiseksi. Saksassa ilmeisesti enemmän: alan ykkösnimi on saksalainen Gerd B. Achenbach.

Filosofisessa neuvonnassa on muutakin purtavaa kuin mitä tässä on tullut esiin. Ehkä jatkan juttua jossain vaiheessa.


”Filosofia terapiana” -sanaparin esiin ottaminen vaatii vielä sivuaskeleen Ludwig Wittgensteiniin (1889 – 1951).

Wittgensteinkin yhdistää filosofian ja terapian käsitteet, mutta toisenlaisesta näkökulmasta. Hänen asennoitumistaan leimaa syvä epäluulo filosofiaa, sen mahdollisuuksia ja arvoa kohtaan. Myöhäisvaiheessaan hän toteaa, että ”filosofia on eräänlaista terapiaa” (Filosofisia Tutkimuksia, 1953). Terapia tarkoittaa hänelle toimia, joilla parannutaan filosofia -nimisestä taudista. Filosofointi on ihmiselle tyypilistä mutta epätervettä, hyödyllisemmiltä asioilta aikaa ja energiaa vievää, mihinkään johtamatonta intellektuaalista oravanpyörän polkemista.

Ludwig Wittgensteinin ura jaetaan yleensä kahteen, toisistaan monessa suhteessa poikkeavaan jaksoon. Uran molempia vaiheita yhdistää kuitenkin halu päästä filosofiasta ja filosofoinnin tarpeesta lopullisesti eroon.

Varhaisemmassa, Tractatus Logico-Philosophicuksen (1921) vaiheessa hänen filosofoinnin hävittämiseen tähdännyt projektinsa ei jättänyt kielen ja todellisuuden välisestä suhteesta kiveä kiven päälle. Ainakaan mitä tulee mahdollisuuksiin kuvata havaitsemaamme todellisuutta luotettavasti luonnollisen kielen avulla.

Myöhäisvaiheen kirjoituksissa Wittgenstein luo pohjaa filosofisille suunnille, joissa kieli ja kommunikaatio ovat osa todellisuuden perustaa ja rakentumista, eivät todellisuuden ulkopuolella olevia erillisiä tarkasteluvälineitä. Toisen, alunperin Platonin ajattelusta lähtöisin olevan perusvaihtoehdon mukaan kieli on väline kuvata sen ulkopuolella olevaa, yleensä ihmisestä riippumattomaksi ja objektiiviseksi ajateltua todellisuutta.

Wittgensteinilla ”filosofia terapiana” tarkoittii siis sen yrittämistä, että löytyisi filosofoinnin tarpeettomaksi tekevä filosofia.

Korvikemuuttujat: analogia-ajattelu vaikuttavuusarvioinnissa laadun ja määrän välittäjänä

SROI-malli (Social Return of Investment) on kehitetty USA:ssa ja briteissä, muun muassa järjestöjen ja yhdistysten toiminnan taloudellisen vaikuttavuuden mittaamiseksi. SROIn kokonaisuudesta kiinnostunut lukekoon esimerkiksi SOSTEn tuoreen SROI-oppaan. Tässä otan esille korvikemuuttujan käsitteen, ensin joitain yleisiä arviointiin liittyviä seikkoja pohdittuani.

Korvikemuuttuja (englanninkielisessä kirjallisuudessa proxy) saattaa olla teoreettisena välineenä merkittävä askel sote-järjestöissä ja yhdistyksissä tapahtuvan toiminnan vaikuttavuuden arvioimisessa.

Käsillä oleva asiakokonaisuus on sellainen, johon on ehkä syytä palata jatkoblogin merkeissä – joko täällä tai työnantajani SOSTEn blogisivuilla. Maksimissaan viidentuhannen merkin blogi ei tällaisessa teoreettisemman luontoisessa riennossa tosin riitä kovin pitkälle.

Järjestöjen avustusten käyttöön liittyy sen osoittaminen veronmaksajille (ja Veikkauksen rahapelien pelaajille), että järjestöjä kannattaa rahoittaa. Hyödyn olettaminen, olkoon kuinka vakuuttavasti perusteltua hyvänsä, riittää vuosi vuodelta huonommin. On kyettävä osoittamaan määrällisiä, mitattuja todisteita veronmaksajien (tai pelaajien) rahankäytön hyödyllisyydestä.

Yhdistystoiminta vaikuttaa tavalla tai toisella ihmisten elämisen laatuun, yleensä positiivisesti. Ja nyt siis pitäisi jollain määriä sisältävällä ilmoituksella saada osoitetuksi, onko yhdistyksen saamien avustusten viimekätinen hyödynsaaja oikeasti hyötynyt.

Onko yhdistyksen jäsen kaksi kertaa onnellisempi kuin viime vuonna. Vai kolme kertaa tyytyväisempi, elämäänsä ylipäätään tai johonkin sen osa-alueeseen. Vastauksia voi toki miettiä, mutta kannattanee miettiä ensin kysymyksiä.

Epäsuorilla mittareilla päästään järkevämpiin oletuksiin. Esimerkki: sairaalahoitojen määrä laski radikaalisti ihmisen alettua toimia mielenterveysyhdistyksessä. Jos tämä on ainoa samoihin aikoihin tapahtunut suuri muutos elämässä, niin voi vahvalla todennäköisyydellä väittää, että mielenterveysyhdistyksellä ja sairaalahoitojen määrän vähenemisellä on tekemistä keskenään.

Niinpä laatua mitataankin epäsuorilla määrällisillä mittareilla. On tärkeätä huomata, että mittarit ovat epäsuoria, eli sitä asiaa josta varsinaisesti ollaan kiinnostuneita, ei yritetäkään mitata. Toisin sanoen ei yritetä millään verbaalisella, matemaattisella tai muulla tempulla argumentoida, että mittaamaton olisi mitattavissa. Ilmiöiden ymmärtämisessä voi mennä pahasti harhaan, jos kuvittelee laadullisen ilmiön olevan määrällistettävissä.

Ei ole olemassa kaksi ja puoli kertaa onnellisempia ihmisiä, tai nelinkertaisesti tyytyväisiä. Mutta jos ihmisellä oli sairaalahoitoja oli edellisten kymmenen vuoden aikana vähintään kuusi per vuosi ja tänä vuonna ei yhtään, niin uskaltaa epäsuorasti olettaa, että hän on nyt tyytyväisempi kuin viime tai toissa vuonna. Missä määrin hän on tyytyväinen, emme voi tietää. Emme varmuudella sitäkään, mikä tyytyväisyyden on aiheuttanut.

Korvikemuuttujan käsite perustuu SROI-mallissa analogia-ajatteluun: etsitään jokin arvioinnin kohteesta erillinen mutta sitä riittävästi muistuttava tai – kuten käistteen englanninkielinen vastine proxy vihjaa – riittävän lähellä oleva toiminta, sellainen josta on onnistuneesti tehty määrällistä tulosten, vaikutusten tai vaikuttavuuden arviointia.

Mikäli tämäntyyppinen, analogioiden avulla tehtävä arviointi valtavirtaistuu, niin se vähentänee kiusausta yrittää väittää laadullista määrälliseksi. Tai vielä pahempi: ei nähdä ilmiöiden perusluonteen ymmärtämistä vaikuttavuusarvioinnin kaltaisessa toiminnassa menestymisen edellytyksenä.

Totesin jo yllä epäsuorasti, että tässä on kyse filosofisesta analyysista: etsitään ja tutkitaan kysymyksiä ja kysymysten asettamisten edellytyksiä, ei vastauksia. Se periaate, että laadun ja määrän välillä on ylittämätön kuilu, on sukua David Humen ajatukselle siitä, että tosiasioiden luettelemisen ja toimintaohjeiden antamisen välillä on ylittämätön kuilu (ns. Humen giljotiini). Todellisuuden ymmärtämisen mahdollisuudet kaventuvat tai häviävät, jos nämä lähtökohtaisesti erillään pidettävät asiat sekoitetaan toisiinsa.

Humen giljotiinin kanssa analoginen (sic) suhde vallitsee laadun ja määrän välillä. Siksi SROI-mallin ytimenä oleva analogia-ajattelu ja korvikemuuttujan käsite saattavat jatkossa osoittautua arvokkaiksi.

Hallinnan tunnetta, jatkosotaa ja suvun mustia lampaita

”Mitä jos en kykene täyttämään minulle asetettuja velvoitteita?”

”MItä jos menetän asioiden hallinnan?”

Josko asiat karkaavat käsistä ja menetetään hallinta? Ei hätää: hallintaa ei voi menettää kun sitä ei ole koskaan ollutkaan. Eikä se ole hyvä tai paha asia vaan luonnonlaki. On vain hallinnan tunne, ja se on fantasiaa.

Hallintaa ei ole menetetty sote-uudistuksen, maakuntauudistuksen, Neuvostoliiton hajoamisen, auringonpilkkujen vaikutuksen, maapallon lämpenemisen tai muun pikkuseikan myötä, vaan alunperin ja lähtökohtaisesti.

Kysymys ei ole ainoastaan käytännöllinen, vaan uskontojen ydinpolttoainetta.

Fantasia siitä, että asiat ovat hallinnassa, on välttämätön jotta saamme ylipäätään elettyä. Se on jollakin tasolla tajuttu nykyisessä narratiivisuus-buumissa, tarinavillityksessä, joka nyt viimeisimpänä muotina ujuttuu työpaikkojen kehittämispäiviin ja -menetelmiin. Menneisyydestä rakentuu jatkuvasti fantasiaa; syy-seuraussuhteita ja koherenssia löydetään ja ne tukipuina tarinoita kirjoitetaan.

Esimerkki: jatkosodan ministeri teki jonkin kauaskantoisen, ratkaisevan ja edelleen meidän kaikkien elämään vaikuttavan valinnan – tarkkaan ottaen minkä, sillä ei ole tässä merkitystä. Valintaan päätyminen johtui suurella todennäköisyydellä muun muassa niistä syistä, joista ammattihistorioitsijat ovat meille kertoneet.

Mutta asiaan saattoi vaikuttaa myös ministerin valvottu yö, hammastulehdus, esikoispojan viina- ja prostituutiosekoilujen perheelle ja suvulle tuottamat huolet hänen tulevaisuudestaan sekä ennen kaikkea suvun maineesta. Ja kaikki muutkin asiat häntä väpättäen etenevän lottovoittaja-siittiön ja munasolun kohtaamisesta lähtien.

Mennään taaksepäin, takaperin pitkin jälkikäteen rakennettuja koherenssin pitkospuita.

Vuonna 1915 olivat ne Etelä-Suomalaisen Osakunnan juhlat, joissa ministeri tapasi tulevan puolisonsa Impi Hjördiksen. Näihin juhliin ministeri pääsi osallistumaan odottamatta ja ilokseen, koska Gunnar-eno yllättäen siirsi suvun perinteistä Kaivopuiston kevät-picniciä viikolla.

Kaivopuiston Picnicin siirtäminen puolestaan johtui siitä, että Gunnar-enon kupan runtelema, epäonnisesti ja hätiköiden valittu vävypoika oli taas kerran ja nopealla varoitusajalla järjestettävä nopeasti Helsingforsin seurapiireiltä piiloon Veikkolan parantolaan, huilaamaan katseilta suojassa pois viinakrampit ja harhat. Gunnar-enon Casimir-vävy oli taiteellisesti suuntautunut boheemi, joka sitten myöhemmin tutustutti ministerin esikoispojan viinaan, kokaiiniin ja Kalevankadun loppupäässä päivystäviin kurtisaaneihin.

Ympäri käydään ja yhteen tullaan: tarinat voivat tehdä tällaisia jänniä kieppejäkin.

Puhumattakaan ministerin isoisän isästä, joka mielipuolisuutta hipovan määrätietoisuutensa ja itaran säästäväisyytensä ansiosta kykeni, pidettyään itseään ja perhettään nälkäkuurilla vuosia, perustamaan satula- ja nahkatavarakorjaamon Punavuoreen Merimiehenkatu viidentoista kivijalkaan vuonna 1794.

Ministerin isoisän isän perustama liike laajeni koko 1800-luvun alkupuolen niin, että suvun luokkaretki mahdollistui – kohti sitä yhteiskunnallista asemaa, jota ilman tuleva jatkosodan ministeri ei mitenkään olisi päätynyt Norssiin ja Uralle.

Menneisyydestä rakentuu jatkuvasti fantasiaa, syy-seuraussuhteita ja koherenssia löydetään ja tarinaa kirjoitetaan. Se, millaisia ja miten kerrottuja tarinoita me tiedämme, vaikuttaa kykyymme kuvitella hallitsevamme nykyisyyttä ja tulevaisuutta.

Mitä enemmän ja parempia tarinoita meillä on, sitä etevämpiä me olemme keksimään itsellemme uskottavia ja muillekin uskottavia tarinoita todellisuutemme kasassa pitämiseksi.