Jos et käsitä niin älä jalkauta

Vastaani tuli sanapari ”arvojen jalkauttaminen”. Täytyy olla niin, että puhutaan strategian eikä arvojen ”jalkauttamisesta”, ajattelin. Eihän ”arvojen jalkauttamisessa” ole mitään järkeä, järkeni sanoi.

Googletin ”Arvojen jalkauttaminen”. Jouduin huomaamaan, että järkeni on väärässä siis todella monen mielestä.

Arvojen jalkauttaminen

Google ilmoittaa, että arvojen jalkauttamisesta puhuminen ja kirjoittaminen on yleistä – metatasolla: puhutaan arvojen jalkauttamisesta, mutta mistään ei löydy youtube-klippiä tai tapausselostusta siitä miten se tehdään.

Haluaisin nähdä kuinka arvoja jalkautetaan. Ehkä näenkin joskus, Fingerporissa.

Otetaan esimerkiksi turvallisuus, joka lienee monen työyhteisön arvolistassa, järjestön ja yrityksen. Onko turvallisuus jalkautettu kun todetaan, että nyt on turvallista? Vai silloin, kun kaikki työntekijät ymmärtävät mitä turvallisuus omassa työyhteisössä merkitsee? Sanotaanko jonain ajankohtana: nyt kaikki ymmärtävät. Jolloin voidaan todeta että turvallisuus on jalkautettu.

En näe tuossa mitään  reittiä pois ajautumisesta yhä syvemmälle umpityhjän jargonin puristukseen. Puheella ei ole merkitystä, jos se ei sisällä mitään tietä abstraktion ja konkretian välissä olevan veri-aivoesteen läpi.

Arvoristiriita

Otetaan sen sijaan turvallisuus plus itsemääräämisoikeus – ne tai niiden lähikäsitteet esiintynevät usein saman sote-työyhteisön arvolistassa.

Sitten otetaan jokin käytännön tilanne: viime keskiviikkona kello se ja se tapahtui sitä ja sitä -tyyppisesti, ei yhtään abstraktimmin. Esimerkiksi pohditaan, miksi ko. tilanteessa kieltäydyttiin antamasta lääkkeitä humalaiselle potilaalle tai asiakkaalle – tai miksi ei kielletty.

Edellisessä tapauksessa rikottiin itsemääräämisoikeutta vastaan, jälkimmäisessä turvallisuutta. Veikkaan, että tässä ”kuvitteellisessa” esimerkissä olisi useimmiten toimittu edellisellä tavalla.

Kun työntekijöiden kesken analysoidaan, miksi itsemääräämiseen ei juuri sillä hetkellä ollut kompetenssia ja miksi arvolistasta turvallisuus oli nyt nostettava ensi sijalle, arvot ovat oikeasti elossa ja käytössä.

Minä en tällaista kutsuisi arvojen jalkauttamiseksi vaan arvoristiriitojen käsittelyksi. Yksi kaikenlaisen auttamistyön ydinasioista on kyky elää jatkuvien sisäisten ja ulkoisten ristiriitojen kanssa, niitä mustavalkoistamatta eli fantasioimatta.

Todellisuus on ristiriitainen, täynnä hämäryyttä ja harmaan sävyjä. Arvoristiriitojen pohtiminen lisää niin yksilön kuin ryhmänkin kykyä nähdä (työn) todellisuus sellaisena kuin se on, eli aina suurelta osin epävarmana ja käsittämättömänä.

Jos et käsitä niin älä jalkauta.

Bingettämisen kuiva, masokistinen juopontaivas

Taannoin lehdissä oli solkenaan Game Of Thrones -analyysejä ja -spekulaatioita. Syy: maksukanavalla esitetty, viimeisimmän tuotantokauden viimeinen jakso oli takana.

Kausi ei tulle vielä hetkeen ilmaisilta (tai YLE-veroon sisältyviltä) kanavilta. Laaja kirjoittelu kertoo maksullisten kanavien suosiosta, ainakin tämän yhden.

Tuurijuoppouden ja bingettämisen välillä on vissi yhteys.

Bingettäminen tarkoittaa TV-sarjan jaksojen katsomista putkeen, tuntikauden, päiväkauden ja/ tai yökauden. Kumpaakaan ei saa poikki helposti, molempiin liittyy jokin suurempi arkitodellisuudesta erkaneminen ja molemmat päättyvät omanlaiseensa krapulaan.

TV-sarjojen bingetyksestä selviää vähemmällä kuin biokemiallisista päihdeaddiktioista, talot ja tavarat eivät yleensä mene. Asiallisten arkiasioiden tekeminen toki kärsii, mutta sehän on tarkoituskin.

Addiktion ”logiikkaan” kuuluu olennaisesti masokistinen itsesääli: koska pakenen elämää tai kieltäydyn elämästä sitä, olen huono ja paska ihminen. Ihmissuhteet saattavat tietysti kärsiä niin kuin muissakin addiktioissa.

Bingettäminen tarjoaa suuria tunteita fantasiamaailmojen ja itsesäälin jatkumolta, ilman että koetut tunteet pelottavasti liittyisiivät suoraan keneenkään todelliseen oman elämän ihmiseen – ystävään, sukulaiseen, rakastettuun.

Ei ainoastaan Arya Stark vaan jokainen Game of Thronesin henkilö on ei-kukaan, suhteessa bingettävän katsojan omaan elämään.

Addiktiot saavat yhä moninaisempia muotoja kun tekninen tarttumapinta kasvaa ja kasvaa. Millaisia klinikoita vielä tarvitaankaan.

Kännykkä on kasvanut kiinni käteen. Kahdeksankymmentä prosenttia minkä tahansa sattumanvaraisesti valitun pääkaupunkiseudun paikallisjunan matkustajista ei voi olla väärässä.

Hyve-etiikasta, itsemääräämisoikeudesta, laadusta

Kehityspsykologisia rinnastuksia käytettäessä työyhteisön ihmissuhteet samastuvat perhesuhteisiin: alais- ja esimiessuhteen lapsi-vanhempi -suhteisiin, ja työtovereiden väliset suhteet sisarussuhteisiin. Tämä saattaa taannuttaa työyhteisöä terapiaryhmän tai lastentarhan suuntaan, ikään kuin luvan kanssa.

Antti Kylliäisen missiona on tuoda hyve-etiikka osaksi muun muassa työyhteisökehittämistä. Hyve-etiikan soveltamisessa ja aiemmin tarkastelemassani filosofisessa neuvonnassa on se yhteinen plussapuoli, että asioita voidaan käsitellä tasavertaisemmalla tasolla kuin psykologisoivammassa kehyksessä.

Kehityspsykologisia jutellessaan konsultti tai muu sellainen tulee helposti tehneeksi itsestään jonkinlaisen kvasiterapeutin, tai tulee ohjanneeksi työyhteisölle mahdollisuuden taantua passiivisemmaksi, seuraamaan Suuren Ymmärtäjän keittiöpsykologista kehittämispäivä-showta.

Jos kehityspsykologisten lainalaisuuksien soveltaminen on selkäytimessä, voi olla työlästä harjoittaa filosofista neuvontaa tai hyve-etiikan soveltamista tasavertaisella aikuiselta-aikuiselle -tasolla. Koetan itsellenikin ajaa sisään vähän toisenlaista lähestymistapaa kuin mihin olen itseni totuttanut viimeisen parinkymmenen vuoden aikana.


Eräs palvelun perusluonteeseen liittyvä ulottuvuus tulee mieleen, kun se sivuaa tasaveroisuutta: asiakkaan itsemääräämisoikeus. Palvelut voi jakaa kahtia riippuen siitä onko itsemääräämisoikeudella roolia vai ei.

Esimerkkinä yksinkertaisesta palvelusta voi olla vaikkapa pesula tai parturi. Niissä asiakas tulee paikalle, kertoo mitä hän haluaa, ja palveluntarjoaja tuottaa pyydetyn palvelun parhaansa mukaan, ei enempää eikä vähempää.

Palvelun ostajan motiiveja ei kysellä kuin korkeintaan jälkikäteen. Siinä on malli palvelusta, jota olen vähän mielikuvituksettomasti aikanaan, asumispalveluja koskevan tarkastelun yhteydessä kutsunut ”yksinkertaiseksi palveluksi”.

Mikä sitten on ”monimutkaista” palvelua? Lyhyesti sanottuna: palvelu, jossa palvelun käyttäjän itsemääräämisoikeuden arviointi tulee olennaiseksi osaksi palvelutapahtumaa.

Itsemääräämisoikeuteen liittyvät vaikeudet näkyvät heti, kun pitää puhua erikseen saman palvelun kahdesta asiakkaasta, käyttäjästä ja ostajasta. Eettiset pohdinnat asiakkaan kohtaamisesta ynnä muusta fokusoituvat palvelun käyttäjään, eivät maksajaan, jos nämä ovat eri tahoja. Monimutkaisten palvelujen, vaikkapa mielenterveyskuntoutujan asumispalvelun laadun, määrittämistä vaikeuttaa se, että palvelun käyttäjän ja maksajan tarpeet poikkeavat toisistaan.

Hoivatyön, asumispalvelutyön jne. tekijän kannalta voi olla kohtuutonta, jos laatutavoite määritellään irrallaan maksaja-asiakkaan tarpeista. Palvelun maksaja, silloin kun palvelu tapahtuu julkisin varoin, on omassa tarpeenmäärittelyssään nollasummapelin äärellä. Yhteen suuntaan käytetty euro on pois kaikista toisista suunnista.

Palvelun käyttäjän ja hänen läheisensä tarve on saada oma palvelunsa hoidettua. Palvelun julkisen maksajan tarve on saada tietyn alueen kaikkien käyttäjien palvelut hoidettua.

Jos laatuvaatimukset asetellaan ilman mitään mainintaa maksaja-asiakkaan näkökulmasta, laatu voi tulla määritelllyksi ennalta huonoksi ja työntekijä syypääksi. Maksaja-asiakkaan tarve näet aina päätyy, eurojen eli henkilö- ynnä muiden resurssien kautta, määrittämään toteutunutta laatua olennaisesti.

Henkilökohtaisesta ja poliittisesta psykiatriasta

Toiminta, jolla on terapeuttista vaikutusta mutta joka ei kuulu psykiatrisen hoitamisen tai virallisen mielenterveystyön piiriin, on hyvä psykiatriakritiikin kasvualusta. Tällainen voi olla vaikkapa aiemmin pohtimani filosofinen neuvonta.

Jos ihminen etsiytyy filosofin vastaanotolle henkilökohtaisten ongelmiensa vuoksi, hän on voinut ensin etsiä ensin apua mielenterveysalan ammattilaisilta. Jos pettymys on motiivina, niin filosofisesta vastaanotosta voi muodostua virallisen hoitojärjestelmän vastustamisbunkkeri.

Mutta eikö ole sama, mikä kritiikin henkilökohtaisena motivaationa on ollut, jos tulos on niin sanotusti yleishyödyllinen. Yksilöön (tai korkeintaan pienryhmiin) kohdistuvaa mielenterveysongelmien hoitoa tulee voida arvioida myös siinä suhteessa, mitä se merkitsee koko järjestelmän toiminnan ja yhteiskuntapolitiikan kannalta.

Psykiatrisessa hoidossa on henkilökohtainen ja (sanan laajassa merkityksessä) poliittinen ulottuvuus. Yksittäisen masennuksen ja poliittisesti tehtyjen valintojen välillä on sitä vaikeampi nähdä yhteyttä, mitä enemmän hoitojärjestelmä ajaa masentuneet yksilökeskeisiin, atomistisiin paranemiskupliin.

Psykiatrisesssa järjestelmässä on psykoanalyyttisesta teorianmuodostuksesta lähtöisin olevilla perusajatuksilla ja -asenteilla ollut vuosikymmeniä melkoinen valta. Mistä sitten on seurannut myös ongelmia. Karl Popperin mukaan pseudotieteen tunnistaa siitä, että mikä tahansa siihen kohdistunut kritiikki voidaan ampua alas sen itsensä sisältämin argumentein. Tällaisista tiedonaloista Popper ottaa esimerkeiksi katolisen kristinuskon, marxilaisuuden – ja psykoanalyysin.

Katolisen kristinuskon kritisointi on arvostelun sisällöstä riippumatta aina syntiä, marxilaisuuden arvostelu on sisällöstä riippumatta aina joko luokkavihollisen tai luokkapetturin merkki. Psykoanalyysin arvostelu on, jälleen arvostelun sisällöstä riippumatta, aina tiedostamattoman torjunnan tai neuroosin merkki. Kun kaikki ihmiset ovat psykoanalyyttisessa katsannossa tavalla tai toisella neuroottisia, ei ihmiskunnasta löydy ketään joka olisi pätevä asettamaan psykoanalyyttisen teorian kyseenalaiseksi.

Jokainen mielenterveystyötä tehnyt tosin tietää, että psykoanalyysista peräisin olevilla oletuksilla on valtava selitysvoima. Eikä tarvitse olla tehnyt psykiatrista työtäkään: oman ystäväpiirin, sukulaisten tai oman itsen reaktio- ja toimintatapojen tarkastelu yleensä riittää.

Psykiatriseen hoitoyhteisöön kriittistä tarkastelua kohdistavasta voidaan aina – psykoanalyysista peräisin olevilla aineksilla – etsiä henkilökohtainen motiivi. Henkilökohtainen motiivi on psykiatriassa usein pätevä peruste asioiden vahvistamiselle tai kumoamiselle.

Perunakuopasta kantautuu apeaa meteliä

Siltä varalta ettei joku sitä otsikosta oivalla: teksti jota luet on kaunokirjallinen proosaruno, ei asiaproosallinen essee.

Se syntyi seuratessa Perussuomalaisten historiallisia, Jyväskylän vuoden 2017 Puoluepäiviä.

Historiallisilla, Jyväskylän vuoden 2017 Puoluepäivillä haudattiin lopullisesti SMP, jonka asiaa toinen enovainajistani aikanaan Rautalammilla edisti menestyksellä.


Kaikki lausumat ovat tasa-arvoisia sillä perusteella, että kaikki lausumat voi teknisesti toimittaa ”paikkaan”, jossa ne ovat kaikkien katseltavana. Tutkimuslaitoksen julkaisema raportti on yhtä painava kuin satunnaisen bloggarin aivopieru. Näin on ollut jo jonkin aikaa.

Ja tähän on tultu.

Onko ooppera, jonka alkusoittoa me seuraamme, keskeytettävissä? En usko. Uskon Raymond Chandler -periaatteeseen ja dialektiikkaan.

Chandler: Jos tekninen väline on keksitty, sitä aina käytetään. Dialektiikka: DNS-protokollaa seuraa yhteiskunnallinen vuoristorata siinä missä Kehruu-Jennyäkin.

Aikajänne on tässä metsänhoidollinen ja siksi muutoksia on vaikea havaita. Hetimmiten ei seuraa mitään, vaikka kehityskulku olisi vääjäämätön.


Kun ei ole pakko eikä siitä hetimmiten mitään seuraa, niin on siedetty ja viitsitty yhä vähemmän ja vähemmän harmaata, näkymätöntä, nopeita palkkioita tuottamatonta puurtamista.

Kun ei ole pakko eikä siitä hetimmiten mitään seuraa, ei ole viitsitty vaivautua erimielisten kuuntelemiseen.

Hypätään mieluummin digi-perunakuoppaan samanmielisten seuraan ja saarnataan siellä yhteen ääneen samaa Tekstiä, tehdään samanmielisistä ihana unisono-kuoro eikä katsomoon jätetä ketään.

Yleisönä on ei-kukaan ja kaikki, parilla klikkauksella.

Unisonon ongelma: jos yksikin laulaa vähänkin väärin niin kaikki kuulostavat hirveiltä.


Demokratia on tylsää, mediaseksitöntä ja täynnänsä harmaata arkea.

Miksi sitten demokratia, siksikö kun se nyt on niin hirveän hyvä asia?

Siksi, että kaikki muut vaihtoehdot ovat huonompia.

Siksi sitä pitää suojata kovalla kädellä kun kaikki muut vaihtoehdot ovat huonompia. Sen käsitti Kekkonenkin, vielä kolmekymmentäluvulla.

Sittemmin Urho Kaleva Kekkonen tuli, näki ja käsitti.

Kuka nyt tulisi näkisi ja käsittäisi? Kuka?

Tuo mitä kysyn tuossa on juuri se vaarallisin kysymyksen tyyppi. Pahan alku ja juuri. Suvakkidemari, demarisuvakki tulee ja kyselee pelastajaa, ja pahimmassa tapauksessa saa vastauksen.


Mutta Meidän Omassa Kuopassa on toista!

En piruuttani puhu tavaksi tulleella tavalla ”kuplasta” kun siitä tulee kiiltäväpintainen ja siisti visuaalinen assosiaatio: kivasti saippuakuplia puhaltelevat, iloisina hyppelehtivät lapset.

Puhun perunakuopasta johon samanmieliset tunkevat samalta haisten, ja jo valmiiksi siellä kuopassa haisee abstrakti ihmispaska eikä se ole minkään muotoinen eikä se muodosta mitään.

Miksi sieltä on niin vaikea nousta pois?

Kas kun orgastinen hyvänmielen säväri lilluu siellä psykososiaalisena tahnana. Sinne piiloutuneet somettajat pitävät asioita kuulaina kuuliaina totuuksina jos css-leiska näyttää kivalta.

Soraääniä ei kuulu, mediaseksiä piisaa, tylsää ei ole.

Esitys alkaa.