Lue tyhjyyttä, lue tarkoitus tyhjyydestä, lue rivien välejä

Onko meistä tulossa aasialaisia vai orwellilaisia?

Aasialaisessa kulttuurissa on tietääkseni hieno, suomalaiselle vaikeasti ymmärrettävä piirre. Yksi vuorovaikutuksen keskeisimmistä piirteistä on se, että vältetään keskustelukumppanin joutumista häpeään. Tästä seuraa mm. se, ettei eitä sanota juuri koskaan suoraan, töksäyttäen, kuten Suomessa niin usein on tapana.

Millainen häpeäkulttuuri on Suomi, tai Japani? Tuntuu että Suomessa suuri osa kaikesta toiminnasta perustuu häpeään, joskaan ei sen välttämiseen vaan järjestelmälliseen tuottamiseen, häpeän politiikkaan, häpeän avulla asioiden eteenpäin saamiseen. On ”varoittavia esimerkkejä” ja häpeään joutumisella pelottelemista.

Japanissa sentään käsitetään, että häpeää kokemaan joutuneen on heti tapettava joko itsensä tai kaikki muut, todistajat.

Aasialaisuus assosioitui häpeän välttämiseen, orwellilaisuus kiertoilmaisujen käyttämiseen. Sekä häpeän ehkäisyssä että kiertoilmaisujen käyttämisessä pyritään sen varmistamiseen, että varsinainen asia pysyy poissa näkyvistä, poissa silmistä.

Vaikea on ”haasteellinen”, haukkumiset on ”palaute”, heikkous on ”kehittämisalue”. Arvioitsija sanoo sairaalassa käytännön jaksoa suorittavalle sairaanhoitajaopiskelijalle: ”On haasteellista antaa palautetta sinun kehittämisalueistasi”.

Auttaako tällainen uuskieli asiaa eteenpäin, kun kaikilla on sitä puhuttaessa paljon mukavampaa, vai onko. Vai irrottaako se kieltä todellisuudesta. Mitä oikeasti tapahtuu, kun kaikki asianosaiset osaavat lukea rivien välit ja suoltavat kiertoilmausten jargonia kuin yhteisestä sanattomiasta sopimuksesta?

Me opimme koko ajan lisää vuorovaikutuksen patologisoitunutta systematiikkaa. Palveluammattien työvelvolliset ja postmodernit tietotyön partiolaiset marssivat kuvitteellinen käsi lipassa keskustelujen kenttää pitkin ja poikin, kenttää jossa harvoin sanotaan mitä tarkoitetaan.

Pitää osata lukea tyhjyyttä, lukea tarkoitus tyhjyydestä, lukea rivien välejä.

Rivien välit saattavat joskus olla täynnä nerokasta vuorovaikutuksen taidetta. Ääriesimerkkinä kansainvälinen diplomatia. Siinä suoraan sanominen on äärimmäinen ja harvoin käytetty tehokeino. Vuoden 1962 syksyllä USA:n YK-edustaja käytti suoraa puhetta menestyksellä ja mestarillisella ajoituksella Kuuban ohjuskriiisin aikana.

Suurin osa kansainvälisen diplomatian puheesta on fraaseja ja ilmoista puhumista tavalla, jonka rivien väleihin taiten piilotetut asiat kykenee huomaamaan vain kokenut diplomaatti. Työelämän arjessa kaikenlaiset ”haasteellisuudet” ovat kuitenkin enimmäkseen vain epäselvää kielenkäyttöä, eivät muuta.

Ludwig WIttgensteinin kielipelin käsite on tässäkin yhteydessä hyödyllinen, joskin sitä on kritisoitu relativismista – niin kuin kaikkia ei-platonisia eli objektiivista mittapuuta sisältämättömiä tietoteorioita.

Vaikkapa hallinnollinen puhetapa liike-elämässä, julkisella sektorilla ja järjestöissä: ne ovat esimerkkejä eräänlaisista yhtaikaisista sisar-kielipeleistä, joissa on sekä selviä yhtäläisyyksiä että suuria eroja. Yksi ero voi olla kiertoilmausta ja täytteenä olevan tyhjän puheen määrä.

Bisneksessä ehkä on vähemmän käyttöä kyvylle lukea tarkoituksia tyhjyyksistä ja rivien väleistä, tai ainakin se on erilaista. Raha on perälautana suuri konkretisoija ja selventäjä. Aate ja idea ovat perälautoina epäselvempiä ja siksi puheen ja asioiden hoitamisen tavat saattavat päästä yhdistystoiminnassa melko kiharaisiksi ja vaikeasti eteneviksi.

Eri aikakausien kielipelejä pystyy hyvin erottamaan, kun katselee YLEn elävästä arkistosta 60-luvun klippejä. Niissä sivistynyt haastateltava puhuu ”sivistyneesti”. Nyt puhetavalla tai puheen nuotilla erottautuminen on ainoastaan naurettavaa ja kannattaa siksi jättää stand-up -koomikoille.

Pessimismi – viisautta vai naamioitua ylenkatsetta ja uhriutumista?

Yhtenä melko tavallisena arkipohdinnan lähtökohtana on, oletko optimisti vai pessimisti. Vai voitko ylipäätään havaita tällaista perusasennetta?

Huomaan saavani varsinkin kriisitilanteessa mielihyvää kaikenlaisista maailmanlopun visioista. Ajattelun perusteiden pohdinnat ovat siis paikallaan. Ja olen havainnut pessimistisistä maalailuista kumpuavaa nautintoa muidenkin ajattelussa ja puheissa aivan riittävästi.

Passivis-aggressiiivista pessimismi-intoa tiukkuvat tyypit ottavat hermoon erityisesti silloin, kun jotain pitäisi yhdessä kehittää – töissä, harrastuksissa, missä milloinkin. Heihin on hyvä yrittää olla itse kuulumatta.

Filosofian tai filosofien ongelmana näyttää olevan, että ajattelu nähdään monasti ilmiönä, joka on jollain älyllisellä tempulla nostettavissa muusta psyykkisestä toiminnasta erilliseen tarkasteluun.

Johtuneeko siitä, että filosofeiksi ajautuu tunne-elämältään lukkiutuneita ja defensiivisiä ihmisiä. Kuten psykiatriseen työhön hakeutuu omaa todellista tai kuviteltua hulluuttaan pelkääviä. Näitä on kiva pohtia filosofin ja psykiatrisen sairaanhoitajan peruskoulutuksilla.

Pessimismin tai optimismin tarkastelu on siis yhtä lailla tunteiden tarkastelua, tai vielä hämärämmin: asennoitumisten tarkastelua.

Onko pessimismi viisautta vai passiivis-aggressiivista besserwisserismiä? Vai intellektuaaliseksi ylemmyydeksi naamioitua nillittävää uhriutumista?

Filosofian mind-body -ongelma on länsimainen ja erittäin kartesiolainen ja kristillinen kysymyksenasettelu: kumpi on ihmisessä ontologisesti ensisijainen, mieli vai ruumis. Karvahattusovellus mind-body -kysymyksestä: aiheuttaako näkyvä toiminta (johon luetaan tässä myös puhe) ajattelun muutosta vai päinvastoin. Vastauksesta riippuu, miten arvioimme pessimistin moraalista selkärankaa.

Jos asennoituminen – tietynlainen ajattelun ja tunteen yhdistelmä – vaikuttaa tosiasioita muuttavasti yhteiseen reaalimaailmaamme, niin pessimistin voi väittää olevan yhteisölleen vastuussa epärakentavasta panoksestaan.

Kontrafaktuaaliksi kutsutaan kuviteltua asiantilaa: miten asiat olisivat, jos jokin taho, tai henkilö olisi toiminut toisin kuin todellisuudessa on toiminut. Kontrafaktuaaliin nojaavan argumentin avulla emme saa pessimistiä tuomiolle. ”Maailma olisi nyt parempi, jos olisit asennoitunut puoli vuotta sitten tähän tai tuohon asiaan toisin.”., on huono argumentti ja vielä huonompi syytös.

Arkikokemuksen mukaan on sekä että: toiminta muuttaa ajattelua ja ajattelu toimintaa. Pessimistinen visiointi, yhdenlainen ajattelun ja tunteen yhdistelmä, vaikuttaa negatiivisesti yhteiseen todellisuuteemme. Tässä ollaan lähellä noidankehä-ilmiötä. Voisiko siis ajatella, että yksilön on yhteisöllisesti vastuutonta olla pessimisti.

Vasta-argumentti: yksioikoinen optimismi on hyväuskoisuutta, epärealismia ja johtaa yksilön tai ryhmän häviöön. Amerikkalaiselle think positive -asennoitumiselle on Euroopassa naureskeltu viljalti. 1990-luvun puolenvälin maissa yhdysvaltalainen filosofi Richard Shusterman kävi pitämässä Helsingin Yliopiston filosofian laitoksella seminaaria. Tuli puhetta amerikkalaisten optimismitaipumuksesta, tai ainakin tavasta esittää optimistia.

Taisin siellä todeta jotain siihen suuntaan, että Toisen Maailmansodan jälkeen eurooppalainen optimismin taustalla on USA:sta poiketen ollut katastrofista ja rauniokasoista selviäminen ja taloudellis-yhteiskunnallinen nousu. Jenkkipositiivisuus on enemmän hyvinvoinnin tuottamaa mielihyvää ilman rauniokasojen luomaa taustahorisonttia. Tietenkään USA:n kokonaiskuva ei tässäkään ole kovin yksioikoinen 1950-luvun kollektiivisine vainoharhaisuuksineen ja järjestäytyneine rikollisuuksineen.

Eurooppalaisen hyvän olon ja optimismin (silloin kun sitä ilmenee) takana häämöttää edelleen raunioiden puuttuminen ja se, että kymmenien tuhansien, satojen tuhansien, miljoonien kuolleiden hautaamisesta on päivä päivältä, kuukausi kuukaudelta, vuosi vuodelta enemmän aikaa.

Yksilön tavalla tulkita maailmaansa on saumaton joskin mielipuolisen monimutkainen yhteys ryhmien, kaikenkokoisten ryhmien tapaan.

Esimiestyön arki: luottamusta ja vainoharhaa

Digitalisoituneen tietotyön keskeinen piirre on, että esimiehellä kannattaa olla ennennäkemätön luottamus alaiseen. Kaikilla on aina ja joka paikassa kaikki tieto käsillä, niin viihde kuin työkin.

Epävarman esimiehen vainoharhainen painajainen syntyy siitä, ettei ole mitään keinoa olla oikeasti selvillä alaisen tekemisistä. Puurtaako hän Excelinsä parissa kunnon kalvinistin tavoin vai onko epäprotestanttisesti ja löyhämoraalisesti somessa.

Puuttuuko hänestä riittävä syyllisyyden tunto! Ei huolta, ei puutu. Se on syvällä.

”Koneen ääressä” oleva työntekijä: ennen sekin oli toista. Jos viime vuosituhannella joku oli koneen ääressä, näki heti tehtiinkö siinä töitä vai ei. Nyt siitä ei saa selvää millään.

Luovuttamisen eli realisoituvan luottamuksen eli toimenpiteisiin ryhtymättömyyden lisäksi ei juuri ole työilmapiiriä huonontamattomia keinoja varmistaa, ettei lusmu selaa somea. Koneista puuttuu terässorvin yksiselitteinen suhde Työhön.

Tietokone – mikä tarkoittaa vuonna 2017 läppäriä, tablettia tai ”puhelinta” – on yhdellä kertaa tehokas työväline ja lelu.

Kone pettää protestanttisen työmoraalin leluna. Kone yllättää  leluudella, koneen olemuksesta häviää duunituska ja kyttäyspotentiaalista nouseva vääntömomentti. Uusi kone on teollisuusyhteiskuntiin perustuvan taylorismin jäänteitä pöllyävän johtamismentaliteetin nemesis.

Näyttäisi siltä, että tulemme näkemään vanhan työajattelun valtaa vielä pitkään. Samuel Beckettin näkemys maailmasta aluttomana ja loputtomana absurditeettina saa tosielämästä riuskasti pimeitä, kantavia voimia.

Mitä tehdä?

Haetaan ratkaisuja periferioiden pellepelottomilta ja filosofian deleuzeilta ja muilta kansanmiehiltä,  mutta älkäämme pelätkö myöskään Valtion jykevää ydintä. Kyllä sielläkin yritetään uudistua ja uudistaa. Valtiota edustakoon tässä  Etelä-Esplanadi neloseen etabloitunut, 1.10.1888 toimintansa aloittanut Kauppa- ja teollisuustoimituskunta.

Entisen Kauppa- ja teollisuustoimikunnan ja nykyisen Työ- js elinkeinoministeriön johtamassa Työelämä 2020 -hankkeen strategiapaperissa puhutaan luottamuksesta ja yhteistyöstä osuvasti. Siteerauksen voi lukea myös ilman ironista tvistiä.

Luottamus ja yhteistyö ovat suomalainen tapa toimia. Tulevina vuosina tarvitaan luottamuksellisen yhteistyön ulottamista yhä useammalle työpaikalle ja entistä syvempää yhteistyötä ja vastavuoroisuutta oman henkilöstön, kumppanien ja asiakkaiden kanssa. Luottamuksen ja yhteistyön merkitys korostuvat muutoksissa ja epävarmoina aikoina.

http://www.tyoelama2020.fi/tietoa_hankkeesta/tyoelamastrategia

Mindfulnessilla tuloskuntoon?

Meditaation ja mindfulnessin yhteensovittamisessa on valuvika: mindfulness-sovellukset tähtäävät vähintäänkin välillisesti työn parempiin tuloksiin, mutta meditaatio ei tähtää mihinkään. Kognitiivis-analyyttisen psykoterapian ja psykoanalyysin välillä näyttäisi olevan mutantis mutandis samantapainen yhteys.

Edmund Husserlin mukaan tietoisuuden peruspiirre on intentionaalisuus, se että tietoisuus kohdistuu aina johonkin – että sitä ei ole olemassa ilman tätä ominaisuutta. Ajattelun perustavanlaatuisen suuntautuneisuuden hypoteesi käy yksiin sen kanssa, mitä psyyken varhaisimmasta kehityksestä toistaiseksi tiedetään.

Tietoisuuden kehittymisen ensimmäisiin steppeihin kuuluu subjekti-objekti -suhteen muodostuminen: on (1) joku joka on tietoinen, ja (2) jokin josta tuo nimenomainen joku on tietoinen. Mieleen syntyy jonkinlainen järjestävä ”suunta”. Kehitys kulkee iän mukana kohti yhä monimutkaisempia suuntautuneisuuksia, joita voivat loppujen lopuksi olla esimerkiksi työhön liittyvät tavoitteet ja niin edespäin.

Meditaatiossa koetetaan olla takertumatta oman ajatuksen kulkuun, omaan minään, mieleen, psyykeen, tietoisuuteen (whatever). Työyhteisökehittämis-mindfulnessissa tavoiteltava työteho, tai vaikkapa ”vain” työhyvinvointi, merkitsee arkitodelliuuteen kohdistuvaa suuntautuneisuutta. Joka fiksaa mielen johonkin arkielämän kulun kannalta hyödyllisenä pidettyyn. Meditaatiossa tällaisia mieleen fiksautuneita asentoja on tarkoitus katsoa ikään kuin sivusta – ei luoda niitä lisää.

Meditaatiossa mielensisältöihin tulisi suhtautua neutraalisti. Jos sen aikana tai tuloksena syntyy ajatus siitä, että esimerkiksi tekemäni palkkatyö on turhaa tai vahingollista ja on eettisesti paras vaihtoehto hankkiutua pois työelämästä – niin tämän ajatuksen tulisi meditaation kannalta olla yhtä arvokas tai arvoton kuin lisääntynyt työssä jaksaminen tai työn merkityksen kirkastuminen. Tai mikä tahansa muu sosiaalisesti hyväksyttynä ja hyödyllisenä pidetty asia.

Kyse on siis muusta kuin yhteiskunnassamme vaikuttavien järjestelmien tai rakenteiden parantamisesta tai ylläpidosta.

Kysymyksenasettelu on jossain määrin analoginen sen eron kanssa, joka on mahdollista nähdä psykoanalyysin ja kognitiivis-analyyttisen psykoterapian (KAT) välillä.

KATissa on ollut pyrkimys tuottaa terapiamuoto, jonka panos-tuotos -suhde on järjellinen maksajan ja (usein työkykyyn liittyvien) tavoitteiden kannalta. Psykoanalyysin tavoitteet puolestaan eivät liitty mihinkään muuhun kuin analysoitavan mieleen. Pyrkimys on analysoitavan itsehavainnon piirissä olevan alueen laajentaminen ja itsehavaintokyvyn parantaminen (Vrt. Pentti Ikonen 2000: Psykoanalyyttisia tutkielmia, s. 10-11). Kaikki, myös ”parantuminen” tai muu sellainen on toissijaista tämän rinnalla.

On hyvästä syystä pohdittu, onko psykoanalyysi ylipäätään terapiaa eli hoitoa. Jos kaiken terapian keskeinen piirre on, että siinä ensisijaisesti pyritään johonkiin sellaiseen, jota voi kutsua parantumiseksi, niin psykoanalyysin voi tosiaan hoitomuotona kyseenalaistaa.

Meditaatio vertautuu tässä psykoanalyysiin ja mindfulness KAT-tyyppiseen terapiaan. Meditaatiolle ja psykoanalyysille on yhteistä eräänlainen pragmaattinen solipsismi: työskentelyn kohde ei ulotu ulkoiseen todellisuuteen, vaan se näyttäytyy suoraan vain mielen sisäisinä projektioina. Pysytellään mielen sisällä, eivätkä työskentelyn välittömät tavoitteet ulotu arjen käytäntlöhin. Mikä ei tietenkään merkise, etteikö psykoanalyysilla tai mediaatiolla voisi olla seurauksia arkitoimintaan.

On kiistelty yleisemminkin eri yhteyksissä, mikä on psykoterapiaa ja mikä muuta mielenterveysalan hoitoa tai hoivaa. Antaako tietty ammattiryhmä terapiaa, kuuluuko sen tehtäviin antaa terapiaa, ja niin edespäin. Näissä keskusteluissa olisi aina tärkeä erottaa toisistaan yhtäältä varsinainen hoito eli psykoterapia ja toisaalta se, että muunkinlaisella vuorovaikutuksella voi olla terapeuttisia vaikutuksia. Hoidolla tai hoivalla – voi olla terapeuttisia vaikutuksia ilman että se olisi psykoterapiaa.

Vähän samaan tapaan meditaatiolla tai psykoanalyysilla voi olla terapeuttisia vaikutuksia arkielämään, vaikkei niillä sellaisinaan olisikaan terapeuttisia tavoitteita.

Aloitin mindfulnessin ja meditaation välisen suhteen tarkastelulla. On aivan luvallista yrittää petrata länsimaista tuottavuutta länsimaisille tuottavuuskäsityksille vierain keinoin – tehdä buddhalaisessa perinteessä kehkeytyneestä meditaatioperinteestä länsimainen mindfulness-sovellus.

On hyvä tehdä alkuperäisen version ja sen sovellusten välinen ero selväksi. Meditaatio ei pyri paikkailemaan länsimaisen yhteiskunnan rakenteita tai elämäntavan seurauksia, sen enempää kuin psykoanalyysikaan, vaikka molempien seuraukset saattavat olla arkielämän kannalta suotuisia.

Me kuuntelemme tarkalla korvalla

korva

On mielenkiintoista miettiä miten valtaa realisoidaan puheessa, miten valta puhuu.

Ajattele nyt: kuka käyttäisi tasaveroisten ja täysjärkisten ihmisten välisessä keskustelussa ilmaisua me kuuntelemme tarkalla korvalla.

Me kuuntelemme tarkalla korvalla tarkoittaa ennen kaikkea tätä: ”Toivottavasti plebeiji ymmärrät, mikä harvinainen tilanne ja onnenpotku on se että me suvaitsemme kuunnella juuri sinua” – tai teitä, tai tätä tai tuota alamaisten porukkaa.

Ylenkatse. Kun ihmisille  puhutaan noin omituisesti, siihen on syynsä.

Pelkäänpä että tästä notkosta ei ihan heti nousta.