Henkilökohtaisesta ja poliittisesta psykiatriasta

Toiminta, jolla on terapeuttista vaikutusta mutta joka ei kuulu psykiatrisen hoitamisen tai virallisen mielenterveystyön piiriin, on hyvä psykiatriakritiikin kasvualusta. Tällainen voi olla vaikkapa aiemmin pohtimani filosofinen neuvonta.

Jos ihminen etsiytyy filosofin vastaanotolle henkilökohtaisten ongelmiensa vuoksi, hän on voinut ensin etsiä ensin apua mielenterveysalan ammattilaisilta. Jos pettymys on motiivina, niin filosofisesta vastaanotosta voi muodostua virallisen hoitojärjestelmän vastustamisbunkkeri.

Mutta eikö ole sama, mikä kritiikin henkilökohtaisena motivaationa on ollut, jos tulos on niin sanotusti yleishyödyllinen. Yksilöön (tai korkeintaan pienryhmiin) kohdistuvaa mielenterveysongelmien hoitoa tulee voida arvioida myös siinä suhteessa, mitä se merkitsee koko järjestelmän toiminnan ja yhteiskuntapolitiikan kannalta.

Psykiatrisessa hoidossa on henkilökohtainen ja (sanan laajassa merkityksessä) poliittinen ulottuvuus. Yksittäisen masennuksen ja poliittisesti tehtyjen valintojen välillä on sitä vaikeampi nähdä yhteyttä, mitä enemmän hoitojärjestelmä ajaa masentuneet yksilökeskeisiin, atomistisiin paranemiskupliin.

Psykiatrisesssa järjestelmässä on psykoanalyyttisesta teorianmuodostuksesta lähtöisin olevilla perusajatuksilla ja -asenteilla ollut vuosikymmeniä melkoinen valta. Mistä sitten on seurannut myös ongelmia. Karl Popperin mukaan pseudotieteen tunnistaa siitä, että mikä tahansa siihen kohdistunut kritiikki voidaan ampua alas sen itsensä sisältämin argumentein. Tällaisista tiedonaloista Popper ottaa esimerkeiksi katolisen kristinuskon, marxilaisuuden – ja psykoanalyysin.

Katolisen kristinuskon kritisointi on arvostelun sisällöstä riippumatta aina syntiä, marxilaisuuden arvostelu on sisällöstä riippumatta aina joko luokkavihollisen tai luokkapetturin merkki. Psykoanalyysin arvostelu on, jälleen arvostelun sisällöstä riippumatta, aina tiedostamattoman torjunnan tai neuroosin merkki. Kun kaikki ihmiset ovat psykoanalyyttisessa katsannossa tavalla tai toisella neuroottisia, ei ihmiskunnasta löydy ketään joka olisi pätevä asettamaan psykoanalyyttisen teorian kyseenalaiseksi.

Jokainen mielenterveystyötä tehnyt tosin tietää, että psykoanalyysista peräisin olevilla oletuksilla on valtava selitysvoima. Eikä tarvitse olla tehnyt psykiatrista työtäkään: oman ystäväpiirin, sukulaisten tai oman itsen reaktio- ja toimintatapojen tarkastelu yleensä riittää.

Psykiatriseen hoitoyhteisöön kriittistä tarkastelua kohdistavasta voidaan aina – psykoanalyysista peräisin olevilla aineksilla – etsiä henkilökohtainen motiivi. Henkilökohtainen motiivi on psykiatriassa usein pätevä peruste asioiden vahvistamiselle tai kumoamiselle.

Perunakuopasta kantautuu apeaa meteliä

Siltä varalta ettei joku sitä otsikosta oivalla: teksti jota luet on kaunokirjallinen proosaruno, ei asiaproosallinen essee.

Se syntyi seuratessa Perussuomalaisten historiallisia, Jyväskylän vuoden 2017 Puoluepäiviä.

Historiallisilla, Jyväskylän vuoden 2017 Puoluepäivillä haudattiin lopullisesti SMP, jonka asiaa toinen enovainajistani aikanaan Rautalammilla edisti menestyksellä.


Kaikki lausumat ovat tasa-arvoisia sillä perusteella, että kaikki lausumat voi teknisesti toimittaa ”paikkaan”, jossa ne ovat kaikkien katseltavana. Tutkimuslaitoksen julkaisema raportti on yhtä painava kuin satunnaisen bloggarin aivopieru. Näin on ollut jo jonkin aikaa.

Ja tähän on tultu.

Onko ooppera, jonka alkusoittoa me seuraamme, keskeytettävissä? En usko. Uskon Raymond Chandler -periaatteeseen ja dialektiikkaan.

Chandler: Jos tekninen väline on keksitty, sitä aina käytetään. Dialektiikka: DNS-protokollaa seuraa yhteiskunnallinen vuoristorata siinä missä Kehruu-Jennyäkin.

Aikajänne on tässä metsänhoidollinen ja siksi muutoksia on vaikea havaita. Hetimmiten ei seuraa mitään, vaikka kehityskulku olisi vääjäämätön.


Kun ei ole pakko eikä siitä hetimmiten mitään seuraa, niin on siedetty ja viitsitty yhä vähemmän ja vähemmän harmaata, näkymätöntä, nopeita palkkioita tuottamatonta puurtamista.

Kun ei ole pakko eikä siitä hetimmiten mitään seuraa, ei ole viitsitty vaivautua erimielisten kuuntelemiseen.

Hypätään mieluummin digi-perunakuoppaan samanmielisten seuraan ja saarnataan siellä yhteen ääneen samaa Tekstiä, tehdään samanmielisistä ihana unisono-kuoro eikä katsomoon jätetä ketään.

Yleisönä on ei-kukaan ja kaikki, parilla klikkauksella.

Unisonon ongelma: jos yksikin laulaa vähänkin väärin niin kaikki kuulostavat hirveiltä.


Demokratia on tylsää, mediaseksitöntä ja täynnänsä harmaata arkea.

Miksi sitten demokratia, siksikö kun se nyt on niin hirveän hyvä asia?

Siksi, että kaikki muut vaihtoehdot ovat huonompia.

Siksi sitä pitää suojata kovalla kädellä kun kaikki muut vaihtoehdot ovat huonompia. Sen käsitti Kekkonenkin, vielä kolmekymmentäluvulla.

Sittemmin Urho Kaleva Kekkonen tuli, näki ja käsitti.

Kuka nyt tulisi näkisi ja käsittäisi? Kuka?

Tuo mitä kysyn tuossa on juuri se vaarallisin kysymyksen tyyppi. Pahan alku ja juuri. Suvakkidemari, demarisuvakki tulee ja kyselee pelastajaa, ja pahimmassa tapauksessa saa vastauksen.


Mutta Meidän Omassa Kuopassa on toista!

En piruuttani puhu tavaksi tulleella tavalla ”kuplasta” kun siitä tulee kiiltäväpintainen ja siisti visuaalinen assosiaatio: kivasti saippuakuplia puhaltelevat, iloisina hyppelehtivät lapset.

Puhun perunakuopasta johon samanmieliset tunkevat samalta haisten, ja jo valmiiksi siellä kuopassa haisee abstrakti ihmispaska eikä se ole minkään muotoinen eikä se muodosta mitään.

Miksi sieltä on niin vaikea nousta pois?

Kas kun orgastinen hyvänmielen säväri lilluu siellä psykososiaalisena tahnana. Sinne piiloutuneet somettajat pitävät asioita kuulaina kuuliaina totuuksina jos css-leiska näyttää kivalta.

Soraääniä ei kuulu, mediaseksiä piisaa, tylsää ei ole.

Esitys alkaa.

Lue tyhjyyttä, lue tarkoitus tyhjyydestä, lue rivien välejä

Onko meistä tulossa aasialaisia vai orwellilaisia?

Aasialaisessa kulttuurissa on tietääkseni hieno, suomalaiselle vaikeasti ymmärrettävä piirre. Yksi vuorovaikutuksen keskeisimmistä piirteistä on se, että vältetään keskustelukumppanin joutumista häpeään. Tästä seuraa mm. se, ettei eitä sanota juuri koskaan suoraan, töksäyttäen, kuten Suomessa niin usein on tapana.

Millainen häpeäkulttuuri on Suomi, tai Japani? Tuntuu että Suomessa suuri osa kaikesta toiminnasta perustuu häpeään, joskaan ei sen välttämiseen vaan järjestelmälliseen tuottamiseen, häpeän politiikkaan, häpeän avulla asioiden eteenpäin saamiseen. On ”varoittavia esimerkkejä” ja häpeään joutumisella pelottelemista.

Japanissa sentään käsitetään, että häpeää kokemaan joutuneen on heti tapettava joko itsensä tai kaikki muut, todistajat.

Aasialaisuus assosioitui häpeän välttämiseen, orwellilaisuus kiertoilmaisujen käyttämiseen. Sekä häpeän ehkäisyssä että kiertoilmaisujen käyttämisessä pyritään sen varmistamiseen, että varsinainen asia pysyy poissa näkyvistä, poissa silmistä.

Vaikea on ”haasteellinen”, haukkumiset on ”palaute”, heikkous on ”kehittämisalue”. Arvioitsija sanoo sairaalassa käytännön jaksoa suorittavalle sairaanhoitajaopiskelijalle: ”On haasteellista antaa palautetta sinun kehittämisalueistasi”.

Auttaako tällainen uuskieli asiaa eteenpäin, kun kaikilla on sitä puhuttaessa paljon mukavampaa, vai onko. Vai irrottaako se kieltä todellisuudesta. Mitä oikeasti tapahtuu, kun kaikki asianosaiset osaavat lukea rivien välit ja suoltavat kiertoilmausten jargonia kuin yhteisestä sanattomiasta sopimuksesta?

Me opimme koko ajan lisää vuorovaikutuksen patologisoitunutta systematiikkaa. Palveluammattien työvelvolliset ja postmodernit tietotyön partiolaiset marssivat kuvitteellinen käsi lipassa keskustelujen kenttää pitkin ja poikin, kenttää jossa harvoin sanotaan mitä tarkoitetaan.

Pitää osata lukea tyhjyyttä, lukea tarkoitus tyhjyydestä, lukea rivien välejä.

Rivien välit saattavat joskus olla täynnä nerokasta vuorovaikutuksen taidetta. Ääriesimerkkinä kansainvälinen diplomatia. Siinä suoraan sanominen on äärimmäinen ja harvoin käytetty tehokeino. Vuoden 1962 syksyllä USA:n YK-edustaja käytti suoraa puhetta menestyksellä ja mestarillisella ajoituksella Kuuban ohjuskriiisin aikana.

Suurin osa kansainvälisen diplomatian puheesta on fraaseja ja ilmoista puhumista tavalla, jonka rivien väleihin taiten piilotetut asiat kykenee huomaamaan vain kokenut diplomaatti. Työelämän arjessa kaikenlaiset ”haasteellisuudet” ovat kuitenkin enimmäkseen vain epäselvää kielenkäyttöä, eivät muuta.

Ludwig WIttgensteinin kielipelin käsite on tässäkin yhteydessä hyödyllinen, joskin sitä on kritisoitu relativismista – niin kuin kaikkia ei-platonisia eli objektiivista mittapuuta sisältämättömiä tietoteorioita.

Vaikkapa hallinnollinen puhetapa liike-elämässä, julkisella sektorilla ja järjestöissä: ne ovat esimerkkejä eräänlaisista yhtaikaisista sisar-kielipeleistä, joissa on sekä selviä yhtäläisyyksiä että suuria eroja. Yksi ero voi olla kiertoilmausta ja täytteenä olevan tyhjän puheen määrä.

Bisneksessä ehkä on vähemmän käyttöä kyvylle lukea tarkoituksia tyhjyyksistä ja rivien väleistä, tai ainakin se on erilaista. Raha on perälautana suuri konkretisoija ja selventäjä. Aate ja idea ovat perälautoina epäselvempiä ja siksi puheen ja asioiden hoitamisen tavat saattavat päästä yhdistystoiminnassa melko kiharaisiksi ja vaikeasti eteneviksi.

Eri aikakausien kielipelejä pystyy hyvin erottamaan, kun katselee YLEn elävästä arkistosta 60-luvun klippejä. Niissä sivistynyt haastateltava puhuu ”sivistyneesti”. Nyt puhetavalla tai puheen nuotilla erottautuminen on ainoastaan naurettavaa ja kannattaa siksi jättää stand-up -koomikoille.

Kesälomamietteitä toreista, hiljaisuudesta ja tuubasta

piazza

Mietin digitalisaation yhteyttä Loimaan torinvierustan liikehuoneistojen tyhjenemiseen. Kävelen Loimaan kaupunginkirjastoon puiston poikki. Puolen tusinan eläkeläisen juttukööri yhdellä penkillä, muita käveleviä ihmisiä ei lisäkseni näy maanantain aamupäivässä, jonkinverran on autoliikennettä pitkin torinreunoja.

Mitä liikkeitä torin reunoille tulee jäämään, onko kehityksen loppupää se että ei mitään? Jossakin nettieskustelussa oli Ysitien varteen kasvaneelle, Loimaan  Prismavetoiselle kauppakeskittymälle sattuva nimi: agraariostoskeidas, tai jotain sinnepäin.

Kehitysoptimistit hehkuttavat, kuinka työtä voi tehdä ja kommunikaatiota voi pitää yllä aivan mistä tahansa. Mutta ihmiset eivät näytä kokoontuvan elämään aivan-mihin-tahansa. Ne vaeltavat noin puoleen tusinaan Suomen suurimpaan kaupunkikeskukseen, tai menevät yksitellen trendikkäästi johonkin Lapin korpeen, tai ulkomaille. Loimaan tori on näistä kaikista ääripäistä kaukana – ja kuitenkin niin lähellä, koska digitalisaatio.

Menin töihin ASPA-säätiöön vuosituhannen vaihteessa, kun sen konttori sijaitsi entisessä pankkihuoneistossa Helsingissä, Tapanilan torin laidalla. Tapanila tori oli viitisentoista vuotta sitten “kehityksessä” jo pitkällä: siellä missä vielä joskus 1980-luvun alussa tori markkinoineen ja muun muassa posti, useiden pankkien konttorit, ei vuosituhannen vaihteessa ollut juuri muuta kuin puolenkymmentä ravintola-alan turkkilaista ja aasialaista pienyrittäjää.

Mikä olisi maaimanluokassa suurin mittakaava, suurin esimerkki isommilleen toiseksi jäävien keskustojen  kehityksestä. Detroit? Onko siellä kantakaupungissa tori? Jos on, niin mielikuvissani se on äärimmäisessä lopputilassa, kun koko suurkaupungin keskusta on tyhjentynyt.

Detroit? Vilkaisen kuitenkin nettiin varmistaakseni etten tule aivan omiani puhuneeksi, ja kas! Kehitys on nyttemmin kääntynyt. Ainakin suurkaupunkien kuolevat keskustat, ainakin jenkeissä, näyttäisivät olevan tämän esimerkin perusteella pelastettavissa.

Sanoo Detroit Metrotimes tämän vuoden maaliskuussa:

Around a third of its commercial property sat vacant in 2010, while in 2014 that figure had dropped to 14 percent. In that time, the number of people working in the downtown jumped by 18,000 from 67,812 to around 85,000.

Alla vielä hyvä kysymys samasta artikkelista, ja vastauksena seuraa konsulttijorinan kuuloisesti jotain versiota siitä toteamuksesta, että pitää ”ajatella laatikon ulkopuolella”. On siinä totuuden siemen silti, laatikkojargonissakin. Pitäisi lähteä liikkeelle jostain ihan uudesta suunnasta, mieluummin pompata esiin lepikosta ihmisiä laduiltaan pois säikytellen kuin jorista turvallisesti ja odotustemukaisesti seminaareissa ja innovaatiotyöpajoissa samaa vanhaa schaibanderi-tuubaa.

Who were the trailblazers who saw the promise when downtown received regular comparisons to Chernobyl?

Aavekaupunkeja on ollut ainakin kahta lajia: Detroit-tyyppinen männävuosien konkurssitilanne, ja Irlannissa sekä Espanjassa nähdyt kokonaiset uudet asuinalueet, joihin ei muuta ketään. Viimemainittujen tämänhetkistä tilannetta en tiedä. Mutta alkutilanne oli paha: upouudet, autiot ja kuolemanhiljaiset korttelit. Toisenlainen hiljaisuus kuin Loimaan tai Tapanilan toreilla.

Hyvää Uutta Vuotta 2016

Georg Henrik von Wright totesi jossain juhlapuheessaan 1990-luvun alkuvuosina että olemme mäen päällä, huipulla, pitkän loivan alamäen alussa. En muista viittasiko hän talouteen vai laajempaan yhteiskunnalliseen kehitykseen.

Minulle tuon lausuman muistaminen tuo paradoksaalista lohtua: emme ehkä pidemmällä tähtäimellä ole ihan siinä Kriisissä jolta tämä ajanhetki kaikkine hallinnollisine ym. poukkoiluineen välillä tuntuu. Olemme ehkä vain pitkässä “alamäessä”, totuttelemassa eurooppalais-amerikkalaisen talouden ennennäkemättömän ns. “kultaisen aikakauden” jälkeiseen aikaan. (“The Golden Age” n. 1945-1973 vrt Eric Hobsbawm).

Yksi pääkysymys on että saammeko me aikaiseksi päivitetyn hyvinvointivaltioversion vai siirrymmeko kohti hyväntekeväisyysyhteiskuntaa & lisääntyvää yhteiskunnallista epävakautta.

Jälkimmäinen näyttää todennäköisemmältä.

Mutta todellisuus ei ole tässäkään kohdin mustavalkoinen vaikka ihmsten mielikuvat yhä enemmän olisivatkin, ja ihmisten tekemisillä on väliä. Nyt tarvitaan kylmähermoisia ja kompromissikykyisiä poliitikkoja.

Kaikille Hyvää Uutta Vuotta 2016!

ilotulitus