”Sivistys 2017” vuodelta 1994

Vuosien 1994-2017 välillä on 23 vuotta. Kuluvasta vuodesta eteenpäin laskettuna sama aikajänne ulottuisi vuoteen 2040. Kun lukee vuonna 1994 julkaistun Sivistys 2017 -artikkelikokoelman1 kirjoituksia, tämä on hyvä pitää mielessä. Pieleen menneet ennustukset eivät kerro tuolloisten kirjoittajien puutteista, vaan ovat terveellinen osoitus siitä, kuinka vaikeaa tai mahdotonta on tehdä yli 20 vuoden päähän ulottuvia ennakointeja.

Sivistys 2017 koostuu kansallisen sivistysstrategian taustatyön kirjoitetuista asiantuntija-artikkeleista. Ylioppislaslehden aihetta käsittelevä juttu vuodelta 1999:

Ylioppilaslehden silloinen kirjoittaja Jaakko Lyytinen kehittelee vuonna 1999 julkaistun juttunsa mausteeksi viihteellistä fiktiota2.

Kantajansa sykettä ja ruumiinlämpöä mittaava rannehoitaja oli kehitetty jo viime vuosisadan lopulla, mutta kaksi vuotta sitten laite oli tehty pakolliseksi jokaiselle 40 vuotta täyttävällä kansalaiselle. Ja tänään, 6.12.2017, oli Väinön 40-vuotispäivä.

Assosiaatio nykyisiin älykelloihin syntyy helposti. Minä kuljen nyt, alkusyksystä 2017, rannehoitaja ranteessa. Enkä juuri osaa huolestua sen keräämän tiedon globaalista reitittämisestä. Tietohan ei nimittäin kulje suoraan ”kellosta” ”puhelimeen” vaan se kiertää pilven kautta sinne tallentuen. Pilvestä tulee ensisijainen minusta kerätyn tiedon sijaintipaikka, josta se sitten kopioituu puhelimeeni, tietokoneeseeni ja kellooni.

Tietokonehallit ja niiden peilikuvat, pilvet, voivat olla USA:ssa, Aasiassa, missä milloinkin. Niihin kerääntyy jonkinlainen tietokanta syketiheydestäni ja liikuntani määrästä. Tarkkuutta (esim. kalorinkulutuksen mittaus) on syytä epäillä.

Todenäköisyys, että juuri minun pilvessä olevat tietoni ketään kiinnostaisivat, on onneksi äärimmäisen pieni. Mutta kaltaistani valkoista eurooppalaista, kulutustottumuksiltaan nohevan keskiluokkaista äijää koskevat keskiarvot, mediaanit ynnä muut saattavat hyvin kiinnostaa, ja olla kauppatavaraa. Kaupallisesti merkitsevän väestönosan käyttäytymisen kuvaus on taloudellisena hyödykkeenä sitä arvokkaampi mitä paremmiksi informaation tai datan louhintamenelmät kehittyvät.

Millainen maailman tilanne Princebiisin vuonna 1999 verrattuna nykyiseen? Melko toiveikas, muistissa on muun muassa trendikkäänWired-lehden juttu suomen tekstaavasta ja digi-ohjatusti parveilevasta, kansainvälisesti kärjessä olevasta helsinkiläisestä nuorisosta. Nokian nousu oli alkukiidossa, sen hypermenestys jo nähtävissä, vain taivas näytti olevan rajana Otaniemessa, Oulussa ja Salossa.

Ylkkärin juttu on jälkiviisastelun valossa suureksi osaksi osunut harhaan – esim. ”Töölö weathervcontrolin” säätelemä diktatoristen vanhusten paratiisi, jonne (muurein suljettuun kaupunginosaan) mennään korttiavaimella.

Tässä onnistunutta yksityiskohtaa:

… englannin ja suomen sekaista newkieltä. 

Ja sitten mennään aivan gonzo-osastolle Risto Rytin patsaan luona Hesperian puistossa:

Penisilliinin värinen nuoruusseerumi kulki siroa letkua pitkin hänen nenäänsä. Väinö epäili, että nainen oli plastiikkakirurgisen Mehiläisvyötärö-sairaalan potilaita.

Ja jatkuu hauskoilla Orwell-mukaelmilla.

Hän ohitti Kiasman tai nykyisin sen nimi kai oli Juhani Palmu Center. (…) Perinteen mukaisesti kättelyn aloittaisi JORMA OLLILA, Nokian autonomisen tasavallan presidentti.

Nokian autonominen tasavalta. Kymmenesosa Atsteekkien valtakunnasta: atsteekkien valtakausi kesti melkein sata vuotta, Nokian matkapuhelinten melkein kymmenen.

On syytä huomata, että kyse oli vain matkapuhelimista. Pitkän perinteen monialayritys on aikanaan menestynyt kaapeleilla ja kumisaappaillakin. Tarina ei siis ole lopussa.

––––––––––––––––––––––––––––––––

1 Liekki Lehtisalo (toim.) 1994: Sivistys 2017. Sitra.

2 Lyytisen Artikkelin inspiraationa käytetty muun muassa: George Orwell: Vuonna 1984 (uusi suomennos). WSOY 1999.. Reino Häyry: Ihminen Ilaskivi ­ yksi meistä. Laskenta Oy 1993. Sosiaalipolitikka 2017. Sitra 1992. Sivistys 2017. WSOY 1994.

Kontulan juoksuhaudat ja Kiinalaispuisto

Vuonna 1915 tehtiin muutakin mielenkiintoista kuin aloitettiin Forssan katedraalimaisen kirkon rakentaminen.

Forssan kirkon rakentamisen (1915-1917) ja käyttöönoton (1918) ajoitus on traaginen ja mielenkiintoinen, siitä piti kirjoittamani mutta jääköön myöhemmäksi, ajatus näet karkasi Kontulaan ja yhteen syyskuussa ilmestyvän albumini Tilulilumies biiseistä (Kiinalaispuisto). Kertoilen siinä vuoden 1915 tapahtumista ”Kontulassa”. Siis tulevassa Kontulassa.

Vuonna 1915 rakennettiin jykevähkö puolustuslinja eli juoksuhautavyöhyke Helsingin ympärille. Koko Venäjänmaan Keisari Nikolai II ajatteli imperiumin Euroopan puoleisen osan luoteiskulman puolustusta – tai hänen kabinettinsa ajatteli. Merkillepantavaa on mys se, kuka ei ollut näitä asioita enää ajattelemassa.

Niiden diabolisten ”onnenkantamoisten” joukkoon, joita Venäjän ja muun Euroopan kohtaloon 1900-luvun parina ensimmäisenä vuosikymmenenä paljon mahtui, oli myös pääministeri Pjotr Stolypinin salamurha vuonna 1911. Stopypin oli, kaikesta kylmyydestään ja epädemokraattisuudestaan huolimatta, niitä ainoita valtiomiestason reaalipoliitikkoja, joilla olisi ollut kykyä estää bolsevikkien voittokulku.

NIkolai II ei ainakaan historioitsija Orlando Figesin mukaan kovin kummoisia juurikaan ajatellut. Mutta joku nyt kuitenkin mitä ilmeisimmin ajatteli sodan ulottuvan Suuriruhtinaskuntaan, joten varustuksia tarvittiin.

Orlando Figes kertoo ainutlaatuisessa Venäjän vallankumouksen historiikissaan (A People’s Tragedy: Russian Revolution 1891–1924, London: Jonathan Cape, 1996), kuinka karmea tuuri meillä on ollut. NIkolai II sattuu olemaan onnettomin, keskinkertaisin, epämotivoitunein ja kaiken kaikkiaan yksivaltiaaksi eräs kaikkien aikojen epäsopivimmista henkilöistä. Ja juuri hän oli perinnöllisenä itsevaltiaana saumassa, jossa olisi ilman muuta tarvittu poikkeuksellisen taitavaa yksinvaltiasta.

Tarvittu naista, huomaan ajattelevani. Ensimmäiset kolme mieleen tulevaa Nikolai kakkosen korvaajaa ovat nimittäin Elisabet I, Victoria ja Katariina Suuri. Nikolain hirvittävä epäsopivuus tehtäväänsä vaikutti muun ohella siihen, että enemmistöksi itseään kutsuva häikäilemätön vähemmistö sai lokakuussa / marraskuussa vuonna 1917 kaapattua, pidettyä ja vakiinnutettua valtansa.

Kiinalaispuisto -biisiin ylläoleva liittyy sikäli, että olin jostakin biisin tekoaikana saanut päähäni, että NIkolai II:lla olisi insinööriupseerin koulutus. Edelleen luulen, että tässä on jokin todellisuuspohja joka on peräisin mainitusta Figesin opuksesta, pitäisi viitsiä tarkistaa.

Wikipediassa tai muissa ääriluotettavissa lähteissä ei kuitenkaan mainitä NIkolain insinööriupseerin koulutuksesta mitään joten piru tietää mitä lienen miettinyt.

Biisissä päädyn kuintenkin kutsumaan Nikkeä ikävästi ”lahjattomaksi ja keskinkertaiseksi insinööriksi”. Ilkeätähän se on, mutta kun tämän herran negatiivisilla ominaisuuksilla oli niin ikävät seuraukset, niin rohkenin moiseen. Tästä on moni kuulija vetänyt keikoilla nykypäivään tiettyjä assosiaatioita. En ole niitä lennosta korjaillut.

Helsingin vuonna 1915 rakennetun juoksuhautavyöhykkeen itäpää sijaitsee aivan nykyisen Kontulankaari 24:n talojen takana. 1970-luvulla osoite oli vielä Kontilankaari 14 ja haudat olivat heti kakkos- ja kolmostalojen takaa alkavan metsän keskellä. Metsä ulottui vielä tuolloin yhtenäisenä Lahden moottoritien reunaan asti, matka oli penskoille pitkä ja luvaton.

Olin kymmenvuotias kun muutin Kontulakaari 14:aan, joten juoksuhaudoissa ensin kaiketi leikittiin. Pois muutin parikymppisenä, siinä välillä haudoissa oli tehty kaikkea maan ja taivaan väliltä.

Erityisesti päihteiden käytön opetteluun ja niiden käytössä harjaantumiseen mutkitteleva, syvä betoninen juoksuhauta, sekä läheinen i-luola (nimi tulee luolan umpikujamuodosta) oli optimaalinen: betoniin oli valettu istumiseen sopivia ulokkeita – aikuisia ja muita viholiisia pääsi hyvin pakoon, kilometritolkulla molempiin suuntiin.

Heinäkuu! Korpi-Lappi mielessä ja kesäteatteri Savolaxissa

Heinäkuun kiinnekohtana on ollut jo useamman vuoden Pohjois-Savon Rautalampi lähellä Keski-Suomen rajaa. Äitiivainaan sukujuuret sijaitsevat siellä, meidän Rautalammin Pakaristen.

Vastapainoksi Salmen suku (se niistä johon kuulun) on lähtöisin keskentä valoisinta ja pimeintä korpea mitä Suomesta löytyy. Metsä-Lapissa, Sompiossa  ollaan kai niin lähellä Siperian taigaa kuin kuin se tässä maassa on mahdollista.

Isävainaan suku on Tanhuasta ja Kiurujärveltä, puolivälistä Sodankylää ja Savukoskea. Olen saanut tilaisuuden vierailla sukuni kotikonnuilla muutamaan kertaan tässä viime vuosina. Talvella ja keväällä jolloin hyttysiä ja mäkäräisiä ei ole, mutta pimeää on. Kesällä päinvastoin.

Porotilat ja palveluammatit elättävät pienen joukon ihmisiä. Ne jotka siellä syrjäytyvät korpitilkulleen, syrjäytyvät totaalisesti, absoluuttisesti. Sotien jälkeen sieltä on yhä useammin lähdetty pois; tie tehtiin 50-luvulla. Sen jälkeen lähteminen on luonnollisesti vilkastunut. Sähköt saatiin 70-luvulla.

Lapinserkuista on moni vaihtanut hiippakuntaa, myös maanpäällisesti, erityisesti ne jotka eivät ole päätyneet palvelualalle tai porotalouteen. Osa on mennyt niin kauas ettei ilman avaruusrakettia kauemmas pääse.

Massiivinen lähtemisen meininki kertoo Sompion pimeästä puolesta. Pääsääntöisesti on lähdetty vähintään Ruotsiin. Minun isäni ei päätynyt Helsinkiä etelämmäs. Mitä nyt Neuvostoliitossa kävi töissä 1979-80, jolloin minäkin sain myöhäisteini-ikäisenä rakennusapumiehenä olla mukana yhden melko haasteellisen viiden viikon pätkän. Isä oli toki vieraillut Neuvostoliitossa jo aiemmin, vaikka häntä koetettiin kovasti estellä.

Tämän vuoden heinäkuu-lomailusta piti kirjoittaa, mutta ajatus karkasi.

Rautalammilla siis olimme, siellä on hienoa. Kiitos Sinikalle, Rautalammin ja Suonenjoen serkuille ja monille muille. Rantasalmella kesäteatteria myös vihdoin tänä kesänä; teatteritoverini Nestori Välitalo tahkoaa siellä jo kolmatta kesää Pekka Lipposta.

Rantasalmen kesäteatteri sijaitsee Järvisydän -nimisessä lomakeskuksessa, joka on jotensakin epätodellinen ilmestys keskellä ei-mitään: täpötäynnä ihmisiä, lahdenpohjukassa, hirsistä rakennetut kerrostalotyyppiset kummalliset hotellibungalow -viritykset. Nyt jälkikäteen häkkyrä assosioituu tarvittavin muutoksin kummallisuudessaan Krakovan Nowa Huta -kaupunginosaan, joka sinne aikanaan rakennettiin työläisten paratiisiksi.

Vesitaso killuu lähdenpoukamassa ja iloinen uimalameininki tapahtuu sen vierellä. Kyltit ja kiitokset suomeksi, ruotsiksi ja venäjäksi: ollaan Saimaalla, vesiyhteys pitkälle itäänkin päin. Sinne vaan kaikki ihmettelemään. Auto tai kyyti kannattaa olla, ei sinne muuten löydä. Ja navigaattori. Mistä ne kaikki ihmiset ovat tulleet sinne, en käsitä. Kesäteatterissa Nestorin ja kumppaneiden viihdytettävänä meitä oli satakunta (Ke 19.7. näytös).

Olemme bonganneet Sinikan kanssa kirkkoja ja hautausmaita: suosittelen. Kyseessä on enempi arkkitehtoninen ja esteettinen mielenkiinto. Rakennustyyppinä kirkko on ainutlaatuinen, tietynlainen esteettisyyden ylistys ja paha litsari kaikelle käytännöllissyysvaatimuksen perässään vetämälle arkiselle tylsyydelle. Mistä seuraa paljon kaikenlaista mielenkiintoista. Tästä varmaan myöhemmin lisää.

Niin, teen myös levyä, tai viimeistellään sitä Tipi Tuovisen kanssa. Tilulilumies ilmestyy syyskuussa .

Outoa ja imponoivaa heinäkuuta itse kullekin säädylle.

Hallinnan tunnetta, jatkosotaa ja suvun mustia lampaita

”Mitä jos en kykene täyttämään minulle asetettuja velvoitteita?”

”MItä jos menetän asioiden hallinnan?”

Josko asiat karkaavat käsistä ja menetetään hallinta? Ei hätää: hallintaa ei voi menettää kun sitä ei ole koskaan ollutkaan. Eikä se ole hyvä tai paha asia vaan luonnonlaki. On vain hallinnan tunne, ja se on fantasiaa.

Hallintaa ei ole menetetty sote-uudistuksen, maakuntauudistuksen, Neuvostoliiton hajoamisen, auringonpilkkujen vaikutuksen, maapallon lämpenemisen tai muun pikkuseikan myötä, vaan alunperin ja lähtökohtaisesti.

Kysymys ei ole ainoastaan käytännöllinen, vaan uskontojen ydinpolttoainetta.

Fantasia siitä, että asiat ovat hallinnassa, on välttämätön jotta saamme ylipäätään elettyä. Se on jollakin tasolla tajuttu nykyisessä narratiivisuus-buumissa, tarinavillityksessä, joka nyt viimeisimpänä muotina ujuttuu työpaikkojen kehittämispäiviin ja -menetelmiin. Menneisyydestä rakentuu jatkuvasti fantasiaa; syy-seuraussuhteita ja koherenssia löydetään ja ne tukipuina tarinoita kirjoitetaan.

Esimerkki: jatkosodan ministeri teki jonkin kauaskantoisen, ratkaisevan ja edelleen meidän kaikkien elämään vaikuttavan valinnan – tarkkaan ottaen minkä, sillä ei ole tässä merkitystä. Valintaan päätyminen johtui suurella todennäköisyydellä muun muassa niistä syistä, joista ammattihistorioitsijat ovat meille kertoneet.

Mutta asiaan saattoi vaikuttaa myös ministerin valvottu yö, hammastulehdus, esikoispojan viina- ja prostituutiosekoilujen perheelle ja suvulle tuottamat huolet hänen tulevaisuudestaan sekä ennen kaikkea suvun maineesta. Ja kaikki muutkin asiat häntä väpättäen etenevän lottovoittaja-siittiön ja munasolun kohtaamisesta lähtien.

Mennään taaksepäin, takaperin pitkin jälkikäteen rakennettuja koherenssin pitkospuita.

Vuonna 1915 olivat ne Etelä-Suomalaisen Osakunnan juhlat, joissa ministeri tapasi tulevan puolisonsa Impi Hjördiksen. Näihin juhliin ministeri pääsi osallistumaan odottamatta ja ilokseen, koska Gunnar-eno yllättäen siirsi suvun perinteistä Kaivopuiston kevät-picniciä viikolla.

Kaivopuiston Picnicin siirtäminen puolestaan johtui siitä, että Gunnar-enon kupan runtelema, epäonnisesti ja hätiköiden valittu vävypoika oli taas kerran ja nopealla varoitusajalla järjestettävä nopeasti Helsingforsin seurapiireiltä piiloon Veikkolan parantolaan, huilaamaan katseilta suojassa pois viinakrampit ja harhat. Gunnar-enon Casimir-vävy oli taiteellisesti suuntautunut boheemi, joka sitten myöhemmin tutustutti ministerin esikoispojan viinaan, kokaiiniin ja Kalevankadun loppupäässä päivystäviin kurtisaaneihin.

Ympäri käydään ja yhteen tullaan: tarinat voivat tehdä tällaisia jänniä kieppejäkin.

Puhumattakaan ministerin isoisän isästä, joka mielipuolisuutta hipovan määrätietoisuutensa ja itaran säästäväisyytensä ansiosta kykeni, pidettyään itseään ja perhettään nälkäkuurilla vuosia, perustamaan satula- ja nahkatavarakorjaamon Punavuoreen Merimiehenkatu viidentoista kivijalkaan vuonna 1794.

Ministerin isoisän isän perustama liike laajeni koko 1800-luvun alkupuolen niin, että suvun luokkaretki mahdollistui – kohti sitä yhteiskunnallista asemaa, jota ilman tuleva jatkosodan ministeri ei mitenkään olisi päätynyt Norssiin ja Uralle.

Menneisyydestä rakentuu jatkuvasti fantasiaa, syy-seuraussuhteita ja koherenssia löydetään ja tarinaa kirjoitetaan. Se, millaisia ja miten kerrottuja tarinoita me tiedämme, vaikuttaa kykyymme kuvitella hallitsevamme nykyisyyttä ja tulevaisuutta.

Mitä enemmän ja parempia tarinoita meillä on, sitä etevämpiä me olemme keksimään itsellemme uskottavia ja muillekin uskottavia tarinoita todellisuutemme kasassa pitämiseksi.

Kesälomamietteitä toreista, hiljaisuudesta ja tuubasta

piazza

Mietin digitalisaation yhteyttä Loimaan torinvierustan liikehuoneistojen tyhjenemiseen. Kävelen Loimaan kaupunginkirjastoon puiston poikki. Puolen tusinan eläkeläisen juttukööri yhdellä penkillä, muita käveleviä ihmisiä ei lisäkseni näy maanantain aamupäivässä, jonkinverran on autoliikennettä pitkin torinreunoja.

Mitä liikkeitä torin reunoille tulee jäämään, onko kehityksen loppupää se että ei mitään? Jossakin nettieskustelussa oli Ysitien varteen kasvaneelle, Loimaan  Prismavetoiselle kauppakeskittymälle sattuva nimi: agraariostoskeidas, tai jotain sinnepäin.

Kehitysoptimistit hehkuttavat, kuinka työtä voi tehdä ja kommunikaatiota voi pitää yllä aivan mistä tahansa. Mutta ihmiset eivät näytä kokoontuvan elämään aivan-mihin-tahansa. Ne vaeltavat noin puoleen tusinaan Suomen suurimpaan kaupunkikeskukseen, tai menevät yksitellen trendikkäästi johonkin Lapin korpeen, tai ulkomaille. Loimaan tori on näistä kaikista ääripäistä kaukana – ja kuitenkin niin lähellä, koska digitalisaatio.

Menin töihin ASPA-säätiöön vuosituhannen vaihteessa, kun sen konttori sijaitsi entisessä pankkihuoneistossa Helsingissä, Tapanilan torin laidalla. Tapanila tori oli viitisentoista vuotta sitten “kehityksessä” jo pitkällä: siellä missä vielä joskus 1980-luvun alussa tori markkinoineen ja muun muassa posti, useiden pankkien konttorit, ei vuosituhannen vaihteessa ollut juuri muuta kuin puolenkymmentä ravintola-alan turkkilaista ja aasialaista pienyrittäjää.

Mikä olisi maaimanluokassa suurin mittakaava, suurin esimerkki isommilleen toiseksi jäävien keskustojen  kehityksestä. Detroit? Onko siellä kantakaupungissa tori? Jos on, niin mielikuvissani se on äärimmäisessä lopputilassa, kun koko suurkaupungin keskusta on tyhjentynyt.

Detroit? Vilkaisen kuitenkin nettiin varmistaakseni etten tule aivan omiani puhuneeksi, ja kas! Kehitys on nyttemmin kääntynyt. Ainakin suurkaupunkien kuolevat keskustat, ainakin jenkeissä, näyttäisivät olevan tämän esimerkin perusteella pelastettavissa.

Sanoo Detroit Metrotimes tämän vuoden maaliskuussa:

Around a third of its commercial property sat vacant in 2010, while in 2014 that figure had dropped to 14 percent. In that time, the number of people working in the downtown jumped by 18,000 from 67,812 to around 85,000.

Alla vielä hyvä kysymys samasta artikkelista, ja vastauksena seuraa konsulttijorinan kuuloisesti jotain versiota siitä toteamuksesta, että pitää ”ajatella laatikon ulkopuolella”. On siinä totuuden siemen silti, laatikkojargonissakin. Pitäisi lähteä liikkeelle jostain ihan uudesta suunnasta, mieluummin pompata esiin lepikosta ihmisiä laduiltaan pois säikytellen kuin jorista turvallisesti ja odotustemukaisesti seminaareissa ja innovaatiotyöpajoissa samaa vanhaa schaibanderi-tuubaa.

Who were the trailblazers who saw the promise when downtown received regular comparisons to Chernobyl?

Aavekaupunkeja on ollut ainakin kahta lajia: Detroit-tyyppinen männävuosien konkurssitilanne, ja Irlannissa sekä Espanjassa nähdyt kokonaiset uudet asuinalueet, joihin ei muuta ketään. Viimemainittujen tämänhetkistä tilannetta en tiedä. Mutta alkutilanne oli paha: upouudet, autiot ja kuolemanhiljaiset korttelit. Toisenlainen hiljaisuus kuin Loimaan tai Tapanilan toreilla.