Filosofinen terapia?

Vuosituhannen vaihteen tienoilla törmäsin ensimmäisen kerran filosofisen terapian käsitteeseen. Kävin muutamassa kokoontumisessakin asiasta kiinnostuneiden filosofia-, lääketiede- ym. -taustaisten tyyppien kanssa kanssa asiaa pohtimassa. Tulin silloin ajatelleeksi, että minulla taitaa olla jonkinlainen täsmätausta tähän: tutkinto filosofiasta ja psykiatrisen sairaanhoitajan koulutus. Enpä kuitenkaan innostunut, silloin.

Nyt tilanne on muuttunut sikäli, että enää ei taideta juuri puhua filosofisesta terapiasta. Sen sijaan kai käytetään käsitettä filosofinen neuvonta (philosophical counseling), tai sitten puhutaan joko filosofisista vastaanotoista tai filosofin vastaanotoista.

Terapian käsiteen käyttö sisältääkin tässä yhteydessä vääränlaisen lupauksen tai jopa sitoumuksen. Juuri tämä terapeuttinen sitoumus minua on ”filosofisessa terapiassa” kaikkein eniten arveluttanut. Pahimmillaan asiakkaan odotus voi olla samantapainen hoidollisen lupauksen tai jopa hoidollisen velvollisuuden täyttämisen odotus, jollainen ilmenee esimerkiksi psykiatrisella poliklinikalla tai muulla mielenterveystyön ammattilaisen vastaanotolla. Tällainen odotus pitäisi ”filosofisessa terapiassa” pystyä aina korjaamaan.

Uskon kuitenkin olevan tilanteita, joissa korjaaminen ei ole mahdollista. Itsensä potilaan roolissa näkemään tottuneen asiakkaan hoidollinen ennakko-odotus voi olla hyvin vahva. ”Filosofiseen terapeuttiin” saattaa heijastua voimakkaita odotuksia, joiden lähtökohtana on asiakkaan mieleen juurtunut, vuosia tai vuosikymmeniä vahvistunut kuva terapeutista, hoitajasta, psykiatrista. Sitä ei aina ole mahdollista millään keinolla muuttaa, edes siinä tapauksessa että ”filosofista terapiaa” antaisi koulutettu psykoterapeutti. Siksi tuntuisi varsin hyvältä, jos terapian käsitteen käyttö olisi kokonaan hylätty tästä yhteydestä. Filosofisen neuvonnan otsikon alla ei synny näitä eettisiä, potentiaalisesti hyvinkin vaikeita ongelmia.

Toinen asia on, onko filosofiselle neuvonnalle markkinaa. Suomessa käsittääkseni vähänlaisesti, ainakin toistaiseksi. Saksassa ilmeisesti enemmän: alan ykkösnimi on saksalainen Gerd B. Achenbach.

Filosofisessa neuvonnassa on muutakin purtavaa kuin mitä tässä on tullut esiin. Ehkä jatkan juttua jossain vaiheessa.


”Filosofia terapiana” -sanaparin esiin ottaminen vaatii vielä sivuaskeleen Ludwig Wittgensteiniin (1889 – 1951).

Wittgensteinkin yhdistää filosofian ja terapian käsitteet, mutta toisenlaisesta näkökulmasta. Hänen asennoitumistaan leimaa syvä epäluulo filosofiaa, sen mahdollisuuksia ja arvoa kohtaan. Myöhäisvaiheessaan hän toteaa, että ”filosofia on eräänlaista terapiaa” (Filosofisia Tutkimuksia, 1953). Terapia tarkoittaa hänelle toimia, joilla parannutaan filosofia -nimisestä taudista. Filosofointi on ihmiselle tyypilistä mutta epätervettä, hyödyllisemmiltä asioilta aikaa ja energiaa vievää, mihinkään johtamatonta intellektuaalista oravanpyörän polkemista.

Ludwig Wittgensteinin ura jaetaan yleensä kahteen, toisistaan monessa suhteessa poikkeavaan jaksoon. Uran molempia vaiheita yhdistää kuitenkin halu päästä filosofiasta ja filosofoinnin tarpeesta lopullisesti eroon.

Varhaisemmassa, Tractatus Logico-Philosophicuksen (1921) vaiheessa hänen filosofoinnin hävittämiseen tähdännyt projektinsa ei jättänyt kielen ja todellisuuden välisestä suhteesta kiveä kiven päälle. Ainakaan mitä tulee mahdollisuuksiin kuvata havaitsemaamme todellisuutta luotettavasti luonnollisen kielen avulla.

Myöhäisvaiheen kirjoituksissa Wittgenstein luo pohjaa filosofisille suunnille, joissa kieli ja kommunikaatio ovat osa todellisuuden perustaa ja rakentumista, eivät todellisuuden ulkopuolella olevia erillisiä tarkasteluvälineitä. Toisen, alunperin Platonin ajattelusta lähtöisin olevan perusvaihtoehdon mukaan kieli on väline kuvata sen ulkopuolella olevaa, yleensä ihmisestä riippumattomaksi ja objektiiviseksi ajateltua todellisuutta.

Wittgensteinilla ”filosofia terapiana” tarkoittii siis sen yrittämistä, että löytyisi filosofoinnin tarpeettomaksi tekevä filosofia.

Paskamyrskyjen pelosta, messiaanisista ja infernaalisista johtajista

Viime vuosina tavanomaiseksi tullut tilannetyyppi: eräässä työnohjausryhmässä ihmettelivät miksi työn tekijöitä ei ollut kelpuutettu työn muutosten suunnitteluun, vaan muutoksista tiedotettiin heille vasta toteuttamisvaiheessa, ilmoitusasiana.

Mitä ne pelkäävät, kysyi eräs ryhmän jäsen osuvasti, viitaten organisaation johtoon. Yksi vastaus on melko ilmeinen, kun muistaa mitkä taloudelliset reunaehdot päätöksentekoa raamittavat. Joku sen ääneen sanoikin: paskamyrskyä.

Nykyistä laadukkaampien ja asiakaslähtöisempien sosiaali- ja terveyspalveluiden vaatimus kasvaa koko ajan. Vaatimus pitäisi täyttää parhaassa tapauksessa entisillä resursseilla, yleensä pienemmillä. Siksi ei voi paljon muuhun päätyä kuin uudistuksiin, jotka kasvattavat perustyön tekijöiden työmäärää ilman, että työstä saatavat palkkiot kasvavat vastaavasti.

Organisaatioiden johtajat yrittävät viestiä talon sisään tai julkisuuteen mahdotonta näyttämään mahdolliselta: julkiset palvelut laadullisesti nykyistä parempaan kuosiin – nykyistä pienemmillä resursseilla. Retorinen taito on tällaisessa umpisolmussa kunniassaan ja siitä maksetaan. Omiin paskamyrskyihinsä kyllästyneet poliitikot parveilevat viestintämarkkinointitoimistoihin tai perustavat niitä. Sote-uudistus ja valinnanvapaus ovat ratkaisuyrityksinä omia lukujaan, niistä ei tällä kertaa enempää.

Vermeiden suurena ystävänä mieleeni juohtuvat viimeisimmät lukemani arviot robottien roolista työelämässä. Robotit eivät korvaakaan vain rutiinia, vaan myös niitä töitä, joissa työ on tavalla tai toisella ennustettavissa. On ennakoitu, että näin tulee tapahtumaan nopeammin kuin arvaammekaan. Ennustettavuuden (predictability) , ehkä jopa ennakoinnin (anticipation) automatisointi liittyy suurten tietomassojen, todennäköisyyksien ja tilastolliseen informaation käsittelyn valtavan nopeaan kehitykseen. Kehityksen nopeus on suhteessa prosessorien laskentatehon kasvuun, joka jo vuosikymmenet on kaksinkertaistunut puolentoista vuoden välein.

Robotiikka-analyysia enemmän erityisesti Martin Fordin The Rise of the Robots -teoksessa. Pointtina siis se, että monet niistä työtehtävistä, joita olemme pitäneet roboteille mahdottomina, saattavat tulevaisuudessa robotisoitua.

Robottien avulla johtajien ei kuitenkaan kannata toivoa selviävänsä viestinnällisestä ympyrän neliöimisestä, eli sen vakuuttavasta sanomisesta, että ”me tulemme tekemään parempaa laatua eli enemmän käsipareja vaativaa sosiaali- tai terveyspalvelua nykyistä pienemmin kustannuksin”. Mikäli nykyisten työntekijöiden työtaakkaa ei lisätä nykyisellä tai nykyistä pienemmällä korvauksella, tämä ei ole mitenkään mahdollista ilman vapaaehtoistyövoiman käyttöä.

Huono johtajuus on projektioiden kuningas ja über-syntipukki, joka luo isoonkin porukkaan kuin taikaiskusta samassa veneessä olemisen jykevää henkeä. Se on jopa helpompi ja tavallisempi reggressiivinen kiertotie kuin äskettäin tarkastelemani tiedonkulku. Tiedonkulun passiivinen kritisointi ei nosta viestintuojaa tulilinjalle tai vastuuseen. Myös ”Huonon johtajuuden” valtava projektiivinen voima kannattaa aina muistaa, silloinkin kun johtajuus on oikeasti huonoa.

Sekä reaalitodellisuutena että syntipukkiasetelmana ilmenevää huonoa johtajuutta auttaa ymmärtämään Wilfred Bionin analyysi. Bion kuvaa Kokemuksia ryhmistä -teoksessaan tapoja, joilla työryhmä etääntyy tarkoituksestaan, siis työstä. Ryhmänä ihmisillä on taipumus ajautua reggressiivisiin, välittöminä ja positiivisina tunnekokemuksina palkitseviin, vähemmän rationaalista ponnistelua vaativiin tiloihin.

Mustavalkoiset fantasiat tarttuvat työpaikoilla helpoiten johtajaan. Hänestä tulee aika ajoin ryhmän ”mielessä” messiaanisen hyvä tai infernaalisen huono. Molemmat tilat ovat fantasiaa, suhteellisen harvoja infernaalisia poikkeuksia lukuunottamatta. Reaalitilanne on, että johtaja vuoroin onnistuu ja vuoroin epäonnistuu, niinkuin muutkin ihmiset.

Korvikemuuttujat: analogia-ajattelu vaikuttavuusarvioinnissa laadun ja määrän välittäjänä

SROI-malli (Social Return of Investment) on kehitetty USA:ssa ja briteissä, muun muassa järjestöjen ja yhdistysten toiminnan taloudellisen vaikuttavuuden mittaamiseksi. SROIn kokonaisuudesta kiinnostunut lukekoon esimerkiksi SOSTEn tuoreen SROI-oppaan. Tässä otan esille korvikemuuttujan käsitteen, ensin joitain yleisiä arviointiin liittyviä seikkoja pohdittuani.

Korvikemuuttuja (englanninkielisessä kirjallisuudessa proxy) saattaa olla teoreettisena välineenä merkittävä askel sote-järjestöissä ja yhdistyksissä tapahtuvan toiminnan vaikuttavuuden arvioimisessa.

Käsillä oleva asiakokonaisuus on sellainen, johon on ehkä syytä palata jatkoblogin merkeissä – joko täällä tai työnantajani SOSTEn blogisivuilla. Maksimissaan viidentuhannen merkin blogi ei tällaisessa teoreettisemman luontoisessa riennossa tosin riitä kovin pitkälle.

Järjestöjen avustusten käyttöön liittyy sen osoittaminen veronmaksajille (ja Veikkauksen rahapelien pelaajille), että järjestöjä kannattaa rahoittaa. Hyödyn olettaminen, olkoon kuinka vakuuttavasti perusteltua hyvänsä, riittää vuosi vuodelta huonommin. On kyettävä osoittamaan määrällisiä, mitattuja todisteita veronmaksajien (tai pelaajien) rahankäytön hyödyllisyydestä.

Yhdistystoiminta vaikuttaa tavalla tai toisella ihmisten elämisen laatuun, yleensä positiivisesti. Ja nyt siis pitäisi jollain määriä sisältävällä ilmoituksella saada osoitetuksi, onko yhdistyksen saamien avustusten viimekätinen hyödynsaaja oikeasti hyötynyt.

Onko yhdistyksen jäsen kaksi kertaa onnellisempi kuin viime vuonna. Vai kolme kertaa tyytyväisempi, elämäänsä ylipäätään tai johonkin sen osa-alueeseen. Vastauksia voi toki miettiä, mutta kannattanee miettiä ensin kysymyksiä.

Epäsuorilla mittareilla päästään järkevämpiin oletuksiin. Esimerkki: sairaalahoitojen määrä laski radikaalisti ihmisen alettua toimia mielenterveysyhdistyksessä. Jos tämä on ainoa samoihin aikoihin tapahtunut suuri muutos elämässä, niin voi vahvalla todennäköisyydellä väittää, että mielenterveysyhdistyksellä ja sairaalahoitojen määrän vähenemisellä on tekemistä keskenään.

Niinpä laatua mitataankin epäsuorilla määrällisillä mittareilla. On tärkeätä huomata, että mittarit ovat epäsuoria, eli sitä asiaa josta varsinaisesti ollaan kiinnostuneita, ei yritetäkään mitata. Toisin sanoen ei yritetä millään verbaalisella, matemaattisella tai muulla tempulla argumentoida, että mittaamaton olisi mitattavissa. Ilmiöiden ymmärtämisessä voi mennä pahasti harhaan, jos kuvittelee laadullisen ilmiön olevan määrällistettävissä.

Ei ole olemassa kaksi ja puoli kertaa onnellisempia ihmisiä, tai nelinkertaisesti tyytyväisiä. Mutta jos ihmisellä oli sairaalahoitoja oli edellisten kymmenen vuoden aikana vähintään kuusi per vuosi ja tänä vuonna ei yhtään, niin uskaltaa epäsuorasti olettaa, että hän on nyt tyytyväisempi kuin viime tai toissa vuonna. Missä määrin hän on tyytyväinen, emme voi tietää. Emme varmuudella sitäkään, mikä tyytyväisyyden on aiheuttanut.

Korvikemuuttujan käsite perustuu SROI-mallissa analogia-ajatteluun: etsitään jokin arvioinnin kohteesta erillinen mutta sitä riittävästi muistuttava tai – kuten käistteen englanninkielinen vastine proxy vihjaa – riittävän lähellä oleva toiminta, sellainen josta on onnistuneesti tehty määrällistä tulosten, vaikutusten tai vaikuttavuuden arviointia.

Mikäli tämäntyyppinen, analogioiden avulla tehtävä arviointi valtavirtaistuu, niin se vähentänee kiusausta yrittää väittää laadullista määrälliseksi. Tai vielä pahempi: ei nähdä ilmiöiden perusluonteen ymmärtämistä vaikuttavuusarvioinnin kaltaisessa toiminnassa menestymisen edellytyksenä.

Totesin jo yllä epäsuorasti, että tässä on kyse filosofisesta analyysista: etsitään ja tutkitaan kysymyksiä ja kysymysten asettamisten edellytyksiä, ei vastauksia. Se periaate, että laadun ja määrän välillä on ylittämätön kuilu, on sukua David Humen ajatukselle siitä, että tosiasioiden luettelemisen ja toimintaohjeiden antamisen välillä on ylittämätön kuilu (ns. Humen giljotiini). Todellisuuden ymmärtämisen mahdollisuudet kaventuvat tai häviävät, jos nämä lähtökohtaisesti erillään pidettävät asiat sekoitetaan toisiinsa.

Humen giljotiinin kanssa analoginen (sic) suhde vallitsee laadun ja määrän välillä. Siksi SROI-mallin ytimenä oleva analogia-ajattelu ja korvikemuuttujan käsite saattavat jatkossa osoittautua arvokkaiksi.

Hip! Hop! Frank Sinatrasta Bob Dylanin kautta Wu Tang Claniin

Teininä oli melkoisen työn takana opetella oluenjuonti. Oli se pahaa, mutta kun tarpeeksi treenasi, niin alkoi loppujen lopuksi maistua erittäin hyvältä.

Suhteeni hip hop -genreen on kehittynyt samalla kaavalla. Miksikö olen alunperin ryhtynyt kiusaamaan itseäni hip hopilla, kuulen ajateltavan. Biisien tekijänä olen kiinnostunut siitä, millaisten kaavojen tai viime kädessä paradigmojen sisällä niitä tehdään, biisejä.

Karkeasti ottaen kevyen musiikin lauluosastossa on viimeisen sadan vuoden aikana ollut kaksi merkittävää paradigmaattista taitetta: Tin Pan Alley -kaavan ja rockin välinen sekä rockin ja hip hopin välinen. Suurimmat kaupalliset menestyjät ja osa musiikkilajien nerokkaimmista tekijöistä sekoittavat näitä lahjakkaasti, tai ainakin bisnesviisaasti.

”Tin Pan Alley” viittaa joukkoon 1890-luvulta 1950-luvulle jenkeissä vaikuttaneita kustantajia ja säveltäjiä ja oli alun perin kutsumanimi New Yorkissa sijaitsevalle West 28th Street -kadulle. Sen varrella sijaitsivat aikanaan usean keskeisen kustantajan toimistot.

Tin Pan Alley -kaavan yleisin muoto on ns. AABA -biisi, eli ensin esitetään samasävelinen säkeistö (A) kaksi kertaa, sitten eri tavalla sävelletty säkeistö (B) ja lopuksi toistetaan alun kaksi kertaa kuultu säkeistö. Sinatran melkein koko tuotainto taitaa mennä tällä kaavalla. Bob Dylanin Just Like a Woman on hieno tyylipuhdas AABA -biisi ja samalla rock-perinteen mukainen kertosäebiisi, esimerkki siitä miten nerokas lauluntekijä tekee mitä haluaa kun muut tekevät mitä osaavat.

Blonde On Blonde -albumilla (1966) olevaa huikeaa ottoa ei näytä löytyvän Youtubesta. Alla live-veto George Harrisonin kanssa.

Jatkan mutkia suoristaen, ilman käsillä olevia lähteitä – jos lähteeksi ei lueta Wu Tan Clanin ihanan klassikkoalbumin tuomaa inspiratiivista taustamäiskettä: Enter The Wu Tang (36 Chambers) vuodelta 1993. Genreen kasvamattomana, sukupolvikokemusta vailla olevana fanina olen sitä mieltä, että WTC:n (sic!) sielu oli Russell Tyrone Jones (1968 – 2004), taiteilijanimeltään Ol’ Dirty Bastard. Nimi saattaa johtua siitä, että mies oli Wu tang Clanin ysäriklassikoiden aikaan nuorisomusiikin mittareilla vanha ukko, jo 25-vuotias. Onkin ihmeellistä, miten sen ikäinen ihminen saa itsensä kuulostamaan keski-iän ylittäneeltä psykoottiselta juopolta ja narkomaanilta. Soolotuotantonsa puhuttelevin esimerkki tästäkin puolesta lienee Goin’ Down.

 

Mitä esteettistä tai taiteellista arvoa voi olla sillä, että biisin laulaja (räppääjä) kuulostaa uskottavasti juopolta ja narkomaanilta? Riippuu paljon siitä, millaisena tekjät näkevät ja kokevat sen maailman, jota kuvaavat. Jos juoppous, narkomania ja väkivalta ovat kuvattavan maailman olennaisia piirteitä niin niiden on tavalla tai toisella näyttävä kuvassa. Esteettinen arvo on yhteydessä kuvan tarkkuuteen tai epätarkkuuteen, ei odotuksiin siitä mikä on jonkun kuuntelijan tai kuuntelijaryhmän mielestä miellyttävää tai epämiellyttävää. Kukin voi valintansa mukaan kuunnella tai olla kuuntelematta.

Kirjallisuustieteessä puhutaan kertojan äänestä, sisäisestä äänestä ja niin edelleen, ks. esim.  Shlomith Rimmon-Kenan 1. Se jonka ”ääntä” teoksesta luetaan tai kuunnellaan (oli ”teos” sitten Tolstoin Sota ja rauha tai Ol’ Dirty Bastardin Goin’ Down) ei ole yhtä kuin se henkilö, joka on kirjoittanut tekstin. Sota ja Rauha -romaanin sisällä, sen maailmassa, kaikkitietävä kertoja joka kommunikoi lukijan kanssa, ei ole yhtä kuin Leo Tolstoi.

Goin’ Down -laulelman tekijä ei ole edes Ol’ Dirty Bastard -taiteilijanimen suojissa uskottavuusmainettaan vaaliva rap-runoilija saatikka itse Russell Tyrone Jones. Örisevä ja sekava räppääjä, ”kertoja”, ei ole tarinan tai biisin ulkopuolella vaan osa sen fiktiivistä maailmaa. Esteettistä arvoa on biisillä kokonaisuutena, ja kertoja kuuluu tuohon kokonaisuuteen, tarinan sisään.

Uskottava, tarinaan kuuluva kertoja tuo itsensä osaksi sitä ja irrottaa itsensä Russell Jonesista viimeistään alkaessaan kesken kaiken laulaa Somewhere Over The Rainbow -biisiä. Teosten sisäkkäinen sijoittelu ei siis olekaan teatteritaiteen yksinoikeus. Näytelmä näytelmässä -efektiä on käytetty paljon, kuuluisimmin Hamletin kohtauksessa, jossa Hamlet järjestämänsä näytelmäesityksen avulla julkisesti havainnollisesti kertoo koko hoville äitinsä ja setänsä vallan anastamiset ja murhakuviot.

Ol’ Dirty Bastard vetäisee impropohjalta unohtumattoman laulelma laulelmassa -efektin tiskiin. Tin Pan Alleyn East Coast -traditio kohtaa vähän toisenlaisen East Coast -tradition.

  1. Shlomith Rimmon-Kenan: Kertomuksen poetiikka. Suom. Auli Viikari, SKS 1991 ↩︎

”Meillä tää tiedonkulku ei toimi”

”Tiedonkulku ei toimi” -toteamus näyttää työyhteisön jostakin tai joistakin ongelmista jäävuoren huipun. Ei niin, etteikö olisi olemassa oikeita tiedonkulun ongelmia. On kuitenkin vaikea kuvitella otollisempaa väylää työryhmän turhautuneisuuden tai omassa asiassa ohitetuksi tulemisten aiheuttamien tunteiden purkuväylää, kuin tiedonkulun huonouden valittaminen.

Tiedonkulku on konkreettinen valittamisen aihe, joka aina tavalla tai toisella osuu johtoon ja johtamiseen. Se ei silti tyypillisimmässä muodossaan, passiivissa esitettynä tokaisuna (”meillä ei kyllä tää tiedonkulku toimi” tms.) osoita ketään yksittäistä henkilöä syyttävällä sormella, eikä näin ollen saata puhujaa itseään tulilinjalle. Se ei passiivisena synnytä vaatimusta tarkentamiseen, konkretisointiin, erityisesti ei henkilöintiin. Lausuman esittäjä saa purettua omia ja ryhmän paineita joutumatta henkilökohtaisesti tilille.

Avoimuuden kokemus ei välttämättä lisäänny, vaikka johtajat käyttäisivät kaikkia saatavilla olevia tiedon jakamisen keinoja. On niin paljon tilanteita, joissa on mahdollista todeta että mä en ole tiennyt tästä mitään. Tyypillinen virhearviointi on, että esimies tekee kaikkensa tiedonkulun ongelmien korjaamiseksi, muttei tule miettineeksi mitä on taustalla, minkä jäävuoren huipun kanssa ollaan tekemisssä.

Tiedonkulku ei toimi -tyyppiseen kehittämispalautteeseen voi suhtautua esimerkiksi seuraavilla tavoilla.

  1. Johto korjaa yksittäisiä ongelmia, perustaa tai poistaa infovihkoja, naulaa ilmoitustauluja, hommaa intran ja niin edespäin – hioo käytäntöjä ja välineitä pienin askelin.
  2. Johto suhtautuu tiedonkulun toimimattomuuspuheisiin työyhteisöä koskevana informaationa: tiedonkulku tökkii, ok selvitetään – ja lisäksi meillä on syytä epäillä, että jossain hiipii pöydällenostamista odottava kissa.
  3. Johto suhtautuu tiedonkulun toimimattomuuspuheisiin kuin säähän. Näitä nillityksiä nyt aina tulee ja menee.

Vaihtoehto kolmonen voi tahkoa pitkään vääntäneiden esimiesten keskuudessa saada kitkerän ilahtunutta kannatusta. En kuitenkaan suosittele: kolmonen on turhan laissez-faire sikälikin, että vaarallisen paljon jää piiloon jos eivät jäävuoren huiput pomoa kiinnosta.

Kakkoskohta sen sijaan edustaa melko tervehenkistä ja produktiivista esimiehen ajatuksenkulkua.

Ja vielä lisäys pragmaattiseen ja suositeltavaan ykköskohtaan: esimiehen on oman jaksamisensa optimoimiseksi hyvä ymmärtää ettei kiitosta aina heru sen enempää alaisilta kuin omilta esimiehiltä.

Yksi vaihtoehto on ehkä se, että hakee itselleen palkinnon ja kiitoksen turnauskestävyyden mukanaan tuomissa pitkän ajan muutoksista. Miksi jokin organisaatio on pysyy vuodesta toiseen, kun ympärillä kaadutaan tai fuusioidutaan? Onko niin, että siellä ollaan oltu hereillä, reagoitu asioihin ajoissa mutta ei ole reuhdottu eikä jouduttu muotivilltysten valtaan, tai ryntäilty ympäriinsä oman alan päiväperhojen perässä.

Entä jos turnauskestävyys ei lähtökohtaisesti ole mahdollista tai koeteltavissa, drastisia ja räjähtelevästi näkyviä muutoksia ja kasvojenkohotuksia on ”meidän alalla” – mikä se sitten onkin – tehtävä vähintään se neljä kertaa vuodessa?

Kun tätä puolta mietin, ajan henkeä, niin huomaan alkavani kaivata Pentti Linkolan kalakaveriksi.

Ei ole niin, että jossain on oikea ratkaisu ja se vain pitää löytää, vähän niin kuin hukassa oleva resepti. On rajattu määrä jonkun jossain tilanteessa huonoiksi ja vähemmän huonoiksi arvioimia toimintatapoja, joista on valittava. Yksi toimintatavoista, valinnoista, on aina valitsematta jättäminen.