Mindfulnessilla tuloskuntoon?

Meditaation ja mindfulnessin yhteensovittamisessa on valuvika: mindfulness-sovellukset tähtäävät vähintäänkin välillisesti työn parempiin tuloksiin, mutta meditaatio ei tähtää mihinkään. Kognitiivis-analyyttisen psykoterapian ja psykoanalyysin välillä näyttäisi olevan mutantis mutandis samantapainen yhteys.

Edmund Husserlin mukaan tietoisuuden peruspiirre on intentionaalisuus, se että tietoisuus kohdistuu aina johonkin – että sitä ei ole olemassa ilman tätä ominaisuutta. Ajattelun perustavanlaatuisen suuntautuneisuuden hypoteesi käy yksiin sen kanssa, mitä psyyken varhaisimmasta kehityksestä toistaiseksi tiedetään.

Tietoisuuden kehittymisen ensimmäisiin steppeihin kuuluu subjekti-objekti -suhteen muodostuminen: on (1) joku joka on tietoinen, ja (2) jokin josta tuo nimenomainen joku on tietoinen. Mieleen syntyy jonkinlainen järjestävä ”suunta”. Kehitys kulkee iän mukana kohti yhä monimutkaisempia suuntautuneisuuksia, joita voivat loppujen lopuksi olla esimerkiksi työhön liittyvät tavoitteet ja niin edespäin.

Meditaatiossa koetetaan olla takertumatta oman ajatuksen kulkuun, omaan minään, mieleen, psyykeen, tietoisuuteen (whatever). Työyhteisökehittämis-mindfulnessissa tavoiteltava työteho, tai vaikkapa ”vain” työhyvinvointi, merkitsee arkitodelliuuteen kohdistuvaa suuntautuneisuutta. Joka fiksaa mielen johonkin arkielämän kulun kannalta hyödyllisenä pidettyyn. Meditaatiossa tällaisia mieleen fiksautuneita asentoja on tarkoitus katsoa ikään kuin sivusta – ei luoda niitä lisää.

Meditaatiossa mielensisältöihin tulisi suhtautua neutraalisti. Jos sen aikana tai tuloksena syntyy ajatus siitä, että esimerkiksi tekemäni palkkatyö on turhaa tai vahingollista ja on eettisesti paras vaihtoehto hankkiutua pois työelämästä – niin tämän ajatuksen tulisi meditaation kannalta olla yhtä arvokas tai arvoton kuin lisääntynyt työssä jaksaminen tai työn merkityksen kirkastuminen. Tai mikä tahansa muu sosiaalisesti hyväksyttynä ja hyödyllisenä pidetty asia.

Kyse on siis muusta kuin yhteiskunnassamme vaikuttavien järjestelmien tai rakenteiden parantamisesta tai ylläpidosta.

Kysymyksenasettelu on jossain määrin analoginen sen eron kanssa, joka on mahdollista nähdä psykoanalyysin ja kognitiivis-analyyttisen psykoterapian (KAT) välillä.

KATissa on ollut pyrkimys tuottaa terapiamuoto, jonka panos-tuotos -suhde on järjellinen maksajan ja (usein työkykyyn liittyvien) tavoitteiden kannalta. Psykoanalyysin tavoitteet puolestaan eivät liitty mihinkään muuhun kuin analysoitavan mieleen. Pyrkimys on analysoitavan itsehavainnon piirissä olevan alueen laajentaminen ja itsehavaintokyvyn parantaminen (Vrt. Pentti Ikonen 2000: Psykoanalyyttisia tutkielmia, s. 10-11). Kaikki, myös ”parantuminen” tai muu sellainen on toissijaista tämän rinnalla.

On hyvästä syystä pohdittu, onko psykoanalyysi ylipäätään terapiaa eli hoitoa. Jos kaiken terapian keskeinen piirre on, että siinä ensisijaisesti pyritään johonkiin sellaiseen, jota voi kutsua parantumiseksi, niin psykoanalyysin voi tosiaan hoitomuotona kyseenalaistaa.

Meditaatio vertautuu tässä psykoanalyysiin ja mindfulness KAT-tyyppiseen terapiaan. Meditaatiolle ja psykoanalyysille on yhteistä eräänlainen pragmaattinen solipsismi: työskentelyn kohde ei ulotu ulkoiseen todellisuuteen, vaan se näyttäytyy suoraan vain mielen sisäisinä projektioina. Pysytellään mielen sisällä, eivätkä työskentelyn välittömät tavoitteet ulotu arjen käytäntlöhin. Mikä ei tietenkään merkise, etteikö psykoanalyysilla tai mediaatiolla voisi olla seurauksia arkitoimintaan.

On kiistelty yleisemminkin eri yhteyksissä, mikä on psykoterapiaa ja mikä muuta mielenterveysalan hoitoa tai hoivaa. Antaako tietty ammattiryhmä terapiaa, kuuluuko sen tehtäviin antaa terapiaa, ja niin edespäin. Näissä keskusteluissa olisi aina tärkeä erottaa toisistaan yhtäältä varsinainen hoito eli psykoterapia ja toisaalta se, että muunkinlaisella vuorovaikutuksella voi olla terapeuttisia vaikutuksia. Hoidolla tai hoivalla – voi olla terapeuttisia vaikutuksia ilman että se olisi psykoterapiaa.

Vähän samaan tapaan meditaatiolla tai psykoanalyysilla voi olla terapeuttisia vaikutuksia arkielämään, vaikkei niillä sellaisinaan olisikaan terapeuttisia tavoitteita.

Aloitin mindfulnessin ja meditaation välisen suhteen tarkastelulla. On aivan luvallista yrittää petrata länsimaista tuottavuutta länsimaisille tuottavuuskäsityksille vierain keinoin – tehdä buddhalaisessa perinteessä kehkeytyneestä meditaatioperinteestä länsimainen mindfulness-sovellus.

On hyvä tehdä alkuperäisen version ja sen sovellusten välinen ero selväksi. Meditaatio ei pyri paikkailemaan länsimaisen yhteiskunnan rakenteita tai elämäntavan seurauksia, sen enempää kuin psykoanalyysikaan, vaikka molempien seuraukset saattavat olla arkielämän kannalta suotuisia.

Hyveiden henkiinherättäminen on käynnistynyt

Maanantaiaamuna 8.5.2017 osallistuin Työelämä 2020 -hankkeenverkostokokoukseen. Kuulostaa massiivisen tylsältä mutta ei ollut. Antti Kylliäinen puhuu hyveistä hyvin ja viisaasti, on retorisesti taitava tarvitsematta kuitenkaan retoriikkaa savuverhoksi peittämään sisällön puutteita, kuten niin moni. Hänen missionsa työelämää koskeva osuus selviää tämän linkin takaa.

(Se mitä arvoista, säännöistä ja hyveistä alla pohdin, pohjautuu Antti Kylliäiseltä ja verkostokokouksen muilta keskustelijoilta männä maanantainaamuna saatuihin oppeihin. Ei ole olemassa parafraasia ilman tulkintaa, joten minä kuitenkin itse vastaan allaolevasta.)

Kylliäisen missio on hyveen palauttaminen muun muassa työelämään arvojen ja sääntöjen rinnalle. Tarvitsemme pelisääntöjä ja virallisempiakin sääntöjä, tarvitsemme arvokeskusteluja ja arvoja.

Mutta tarvitsemme myös hyveitä, sanoo Kylliäinen. Hyveitä ovat muun muassa suvaitsevaisuus, avuliaisuus, ystävällisyys, rehellisyys. Työyhteisöissä soveliaasta käyttäytymisestä yritetään puhua milloin peräämällä ”pelisääntöjä” kireän napakasti, milloin arvolauseita tai -käsittelitä toistelemalla.

Iso pointti ja suuri keksintö tässä Kylliäisen hyve-projektissa saattaa piillä siinä, että sen enempää arvot kuin säännötkään eivät istu kohdallisen käyttäytymisen ja kaiken perustavana olevan arkitoiminnan tutkimiseen ja kohentämiseen.

Minä olen paremman ymmärryksen puutteessa käsitellyt kehityspsykologiasta tai peräti psykiatriasta lainatuin viitekehyksin työryhmässä ilmenevää käyttäytymistä. Mikä on sopivaa mikä ei, mikä on aikuista käytöstä ja niin edelleen. Olen toistellut muun muassa sitä sinänsä paikkansapitävää seikkaa, että jokainen tuo oman perhedynamiikkansa työpaikalle – eli oman tapansa suhtautua ylempiin (vanhempiin), vertaisiin (sisaruksiin) ja alaisiin (lapsiin).

Alaisia verrataan lapsiin? Pomoja isiin ja äiteihin? Voi olla että jonkun muunkin nenään tässä haisee jokin tunkka. Jos hyveen käsitettä ei olisi 1970-luvulla työnnetty porvarillisena hapatuksena niin valtavan syvälle ajanhengen taistolaiseen hanuriin, niin varmaankin nyt käsittelisimme työyhteisön arkea hyveiden kautta siinä missä sääntöjen tai arvojenkin.

Psykoparadigmasta lähtevä työryhmäilmiöiden tarkastelu on tullut hyve-etiikan tilalle. Työryhmä ei ole terapiaryhmä eikä lastentarha. Psykoviitekehyksen kautta asioita tarkastelemalla se voidaan epähuomiossa niiksi taannuttaa.

Hyveet pyyhkäistiin 1970-luvun alussa pois opetussuunnitelmista ja työpaikkojen kehittämispäiviltä, sikäli kun niitä tuohon aikaan käsitteen nykyisessä merkityksessä oli. Hyveen käsite edusti suojeluskuntia ja 1930-lukua, isien ja isoisien tyrkyttämää porvarillista hapatusta ja indoktrinaatiota.

Vielä 50- ja 60 -luvuilla hyveistä puhuminen oli yhtä arkipäiväistä kuin nykyinen puhe arvoista tai säännöistä. 60-luvun lopulle tultaessa Björn Wahlroosin kaltaisten, luokkakantaista etujoukkoa edustavien tovereiden kielinenät olivat terävät ja herkät huomaamaan suojeluskuntalaisen eetoksen jäänteet.

Niinpä hyve työnnettiin sinne mihin ei päivä paista ja siellä se on pysynyt. Hyveiden tutkimisen ja vaalimisen puutteessa olemme olleet kohta pari sukupolvea eräässä mielessä kädettömiä – tai käsitteettömiä – työpaikoilla noudatettavaa käyttäytymistä tarkastellessamme, ja varsinkin yrittäessämme sitä kohentaa.

Arvot koskevat ensisijaisesti organisaatiota, eivät yksilöä. Ne realisoituvat jo silloin kun ne ovat tarkastelun mittapuina, eli niiden itsensä ei tarvitse toteutua. Organisaation arvo voi olla avoimuus vaikkei se olisi avoin – itse asiassa siinä tapauksessa avoimuus on hyvinkin syytä kirjata arvoksi.

Sääntö puolestaan edellyttää seuraamusta ollakseen aidosti sääntö. On syytä varoa sellaisten sääntöjen tai säädösten tekemistä, joiden rikkomisesta ei ole määritelty riittävästi seurauksia. Tämä nähtiin taannoin ministerien sidonnaisuuksia koskevassa väännössä: ilmoittamatta jättämisestä tuli normaalitoimintaa, koska ilmoittamisvelvollisuuden rikkomisesta ei seurannut mitään. Lisäksi sääntö koskee olennaisesti mennyttä aikaa: on tapahtunut kämmi ja halutaan estää, ettei samanlainen kämmi tapahjdu tulevaisuudessa – joten kirjoitetaan sääntö.

Arvot siis ovat totta jo organisaatioon kirjattuna, siinä työskentelevien ihmisten arkikäyttäytymisestä riippumatta. Hyve ei ole olemassa, jollei sitä ihminen noudata, se ei todellistu muuten kuin ihmisen toiminnassa. Ihminen on rehellisyyden suhteen hyveellinen jos hän on oikeasti arjessaan rehellinen, ollessaan epärehellinen hän lakkaa olemasta hyveellinen.

Jos organisaation arvoksi kirjataan rehellisyys, niin tämä ei tee organisaatiossa työskentelevistä ihmisiistä rehellisiä – pikemminkin heräävät päinvastaiset mielikuvat: mitä siellä on menossa kun toiminnan mittapuuksi (arvoksi) pitää erikseen nimetä rehellisyys?

Summa summarum: hyve ei ole korvattavissa sen enempää arvoilla kuin säännöillä. Tämä oli ensimmäinen oivallus Kylliäisen aamupäivässä.

Toinen ja henkilökohtaisemmin omaa työtä ja ajattelua koskeva näkökohta on tuo alkupuolella tarkasteltu. Henkilöstön käyttäytymistä, työyhteisöön sopivaa käytöstä jne, tulisikin ehkä tarkastella hyveiden eikä psykopatologian pohjalta.

Kehityspsykologisten lainalaisuuksien tyrkyttäminen aikuisten ihmisen muodostaman työyhteisön itseymmärryksen välineiksi saattaa taannuttaa tai patologisoida. Kun työyhteisön toimintaa selitetään perhedynamiikan käsitteistön, defenssikäsitteistön ja niin edespäin avulla, tullaanko pahimmillaan taannuttaneeksi työyhteisöä lähemmäs lastentarhaa, tai patologisoineeksi sitä lähemmäs terapiaryhmää.

Jälkimmäisessä tapauksessa ja ääritilanteessa: lähemmäs psykiatrista sairaalaosastoa, tai kuten kansanomaisesti sanotaan, hullujenhuonetta. Varsinkin niissä tapauksissa joissa työyhteisö tosiaan muistuttaa hullujenhuonetta, olisi sitä tärkeämpää pakottaa ryhmää kohti normaalia työkäyttäytymistä puhumalla nimenomaan hyveistä, niiden noudattamisesta ja noudattamatta jättämisen seurauksista.

Mutta kun onglemana on se, että hyvekeskustelu haudattiin silloin monta vuosikymmentä sitten – ensin pitää herätellä. Ja sitä Antti Kylliäinen on melkoisella energialla tekemässä.

Välistä ja vierestä – esseitä tulossa ja lauluja menossa

Olen kirjoittanut lauluja enemmän tai vähemmän yhtäjaksoisesti reilut 15 vuotta. Muutaman rivin laulujen kirjoittamisesta kirjoitin jossain vaiheessa musiikkisivulleni. Pidinpä taannoin yhden työpajankin aiheesta Teatteri Kultsassa.

Laulujen tekemiselle ei ole näkyvissä loppua, neljäs albumillinen valmistuu tällä tietoa kesän lopulla tai alkusyksystä, yksitoista uutta biisiä ja yhdestä vanhasta biisistä tuoreehko livetaltiointi (Lentäviä esineitä).

Niin sanotussa päivätyössä tilanne on muuttunut sikäli että aikaa, energiaa sekä niin ajallista kuin henkistäkin sitoutumista on nyt suunnattavissa toisaalle.Sosiaalisen paineen ja pakon ulkopuolella piilee ehkä jotain olennaisempaa kuin konformistisen työuran perinteisessä, jäisessä kourussa. Ehkä tärkeimpiä asioita. Ei voi tietää.

Tulee mieleen varhainen Ludwig Wittgenstein, joka ensimmäisen pääteoksensa Tractatus Logico-Philosophicuksen (TLP, 1921) valmistelun aikoihin kirjoitti jollekulle ystävälleen tai kollegalleen, että kaikkein tärkeimmät asiat eivät ole kielellä ilmaistavissa.

TLP:stä liikkuu vulgääri käsitys, jonka mukaan siinä tunteettomasti ja nihilistisesti kielletään arvo muulta paitsi matemaattis-luonnontieteellisten metodien avulla selitettävissä olevalta todellisuudelta. Näin ei Wittgensteinin kirjeenvaihdon valossa ole, eikä kyllä TLP:nkään valossa, varsinkin jos lukee lyyrisiä loppusivuja juuri ennen teoksen kuuluisaa päätöstä, suurta M. A. Nummistakin inspiroinutta lausetta numero seitsemän.

Se mikä on elämässä tärkeintä, ei välttämättä näyttäydy eikä valkene helposti, tai ollenkaan. Pitää koettaa hakea tapoja erottaa hyvät impulssit ja pakkomielteet huonoista, ja sitten pitää toimia, nähdä vaivaa. En millään usko, että kirjoittaminen olisi huono pakkomielle.

Ja mikä TLP:nkin laji on? Filosofinen teos tietysti, mutta ajoittain myös runoteos, ajoittain matemaattisen logiikan perustutkimus. Ajoittain aforismikokoelma. Kaikkia näitä.

Näin käy esseessä: kirjoittaa jostakin mutta sitten varoittamatta eksyy tai lähtee päähänpistosta jonnekin toisaalle.

Jos haluan hakea ryhtiä niin yksi hyvä tapa on palata asiaan. Siihen mitä alunperin käsiteltiin tai ainakin oli tarkoitus käsitellä. Esseestä tässä on kysymys, ja sen epäpyhästä sukulaisuudesta laululyriikan kanssa.

Essee on samantapainen outo äpärä ja sivullinen lajien joukossa kuin laulutekstikin. Molemmat sijaitsevat vanhempien ja vakiintuneempien, asemansa varmistaneiden kirjoittamisen muodon välissä tai vieressä.

Essee sijaitsee kauno- ja tietokirjallisen tekstin välissä, se on niiden vallaton ja joskus ainutlaatuinen sekasikiö. Lauluteksti sijaitsee ”oikean” lyriikan vieressä sen jonkinlaisena alempiarvoisena serkkuna. Mikä on tolkutonta sikäli, että lyriikka on lähtöisin melodiasta ja rytmistä siinä missä lajin nimikin soittimesta.


Olen viime viikkoina kirjoitellut erinäisiä tekstejä, joita kai parhaiten saattaa kutsua esseiksi. Esseiksi sanan kirjaimellisessa merkityksessä: yritys, yritelmä. Niihin voi tässä blogissa tutustua lähiviikkoina.

Satavuotiasta Suomitaan Kultsan näyttämöllä alkaen 22.4.

Rauhaa etsivä mies tutustuu maaseudulla sukututkijaan ja hänen perintötaloonsa. Vanhan talon ullakko on pullollaan tavaroita ja niiden kautta avautuvat suomalaisten juhlahetket sekä oudot tekoset.

Rauhaa etsivä maahanmuuttaja ei voi tietenkään olla törmäämättä Virkailijoihin tai Antero Rokkaan. Tutuksi tulevat myös poliitikot ja muut tunnetut maanmiehet, korkeakulttuuria unohtamatta. Kaikki tämä maahanmuuttajan on kestettävä, jos hän tahtoo suomalaiseksi. Kestävätkö maahanmuuttajan hermot outoja tuttuja.

Näytelmä Ihmemaa Suomi: outoja tuttuja koostuu noin 30 kohtauksesta ja lauluista. Käsikirjoitus koostuu palasista Suomen historiaa sekä tämän ajan ilmiöistä. Tekstit sisältävät huumoria ja muuta satavuotiaasta Suomesta. Kesto tulee olemaan noin kaksi tuntia väliaikoineen.

Liput esityksiin (22.4. – 27.5.) ovat nyt varattavissa Teatteri Kultsan lipunmyynnistä.

Lavalla (vas.) Teemu Tirri, Outi Hietala, Kari Kemppainen, Mika Ryhänen, Hanna Kellokoski, Jussi Vehkasalo. Riitta Selkälä.

Tallennusta teatterista: uusi levy tekee tuloaan

Neljännen albumin tallennukset ovat edenneet hyvin, mielenkiintoista tavaraa tulossa, uskaltaisin sanoa. Tässä vähän maistiaista raakavedoksista.

Kiitokset taas Teatteri Kultsalle, tämä taisi tulla tallennettua Käenkujan luolassa meidän studionäyttämöllämme, keikkaan valmistautuessa.