Hallinnan tunnetta, jatkosotaa ja suvun mustia lampaita

”Mitä jos en kykene täyttämään minulle asetettuja velvoitteita?”

”MItä jos menetän asioiden hallinnan?”

Josko asiat karkaavat käsistä ja menetetään hallinta? Ei hätää: hallintaa ei voi menettää kun sitä ei ole koskaan ollutkaan. Eikä se ole hyvä tai paha asia vaan luonnonlaki. On vain hallinnan tunne, ja se on fantasiaa.

Hallintaa ei ole menetetty sote-uudistuksen, maakuntauudistuksen, Neuvostoliiton hajoamisen, auringonpilkkujen vaikutuksen, maapallon lämpenemisen tai muun pikkuseikan myötä, vaan alunperin ja lähtökohtaisesti.

Kysymys ei ole ainoastaan käytännöllinen, vaan uskontojen ydinpolttoainetta.

Fantasia siitä, että asiat ovat hallinnassa, on välttämätön jotta saamme ylipäätään elettyä. Se on jollakin tasolla tajuttu nykyisessä narratiivisuus-buumissa, tarinavillityksessä, joka nyt viimeisimpänä muotina ujuttuu työpaikkojen kehittämispäiviin ja -menetelmiin. Menneisyydestä rakentuu jatkuvasti fantasiaa; syy-seuraussuhteita ja koherenssia löydetään ja ne tukipuina tarinoita kirjoitetaan.

Esimerkki: jatkosodan ministeri teki jonkin kauaskantoisen, ratkaisevan ja edelleen meidän kaikkien elämään vaikuttavan valinnan – tarkkaan ottaen minkä, sillä ei ole tässä merkitystä. Valintaan päätyminen johtui suurella todennäköisyydellä muun muassa niistä syistä, joista ammattihistorioitsijat ovat meille kertoneet.

Mutta asiaan saattoi vaikuttaa myös ministerin valvottu yö, hammastulehdus, esikoispojan viina- ja prostituutiosekoilujen perheelle ja suvulle tuottamat huolet hänen tulevaisuudestaan sekä ennen kaikkea suvun maineesta. Ja kaikki muutkin asiat häntä väpättäen etenevän lottovoittaja-siittiön ja munasolun kohtaamisesta lähtien.

Mennään taaksepäin, takaperin pitkin jälkikäteen rakennettuja koherenssin pitkospuita.

Vuonna 1915 olivat ne Etelä-Suomalaisen Osakunnan juhlat, joissa ministeri tapasi tulevan puolisonsa Impi Hjördiksen. Näihin juhliin ministeri pääsi osallistumaan odottamatta ja ilokseen, koska Gunnar-eno yllättäen siirsi suvun perinteistä Kaivopuiston kevät-picniciä viikolla.

Kaivopuiston Picnicin siirtäminen puolestaan johtui siitä, että Gunnar-enon kupan runtelema, epäonnisesti ja hätiköiden valittu vävypoika oli taas kerran ja nopealla varoitusajalla järjestettävä nopeasti Helsingforsin seurapiireiltä piiloon Veikkolan parantolaan, huilaamaan katseilta suojassa pois viinakrampit ja harhat. Gunnar-enon Casimir-vävy oli taiteellisesti suuntautunut boheemi, joka sitten myöhemmin tutustutti ministerin esikoispojan viinaan, kokaiiniin ja Kalevankadun loppupäässä päivystäviin kurtisaaneihin.

Ympäri käydään ja yhteen tullaan: tarinat voivat tehdä tällaisia jänniä kieppejäkin.

Puhumattakaan ministerin isoisän isästä, joka mielipuolisuutta hipovan määrätietoisuutensa ja itaran säästäväisyytensä ansiosta kykeni, pidettyään itseään ja perhettään nälkäkuurilla vuosia, perustamaan satula- ja nahkatavarakorjaamon Punavuoreen Merimiehenkatu viidentoista kivijalkaan vuonna 1794.

Ministerin isoisän isän perustama liike laajeni koko 1800-luvun alkupuolen niin, että suvun luokkaretki mahdollistui – kohti sitä yhteiskunnallista asemaa, jota ilman tuleva jatkosodan ministeri ei mitenkään olisi päätynyt Norssiin ja Uralle.

Menneisyydestä rakentuu jatkuvasti fantasiaa, syy-seuraussuhteita ja koherenssia löydetään ja tarinaa kirjoitetaan. Se, millaisia ja miten kerrottuja tarinoita me tiedämme, vaikuttaa kykyymme kuvitella hallitsevamme nykyisyyttä ja tulevaisuutta.

Mitä enemmän ja parempia tarinoita meillä on, sitä etevämpiä me olemme keksimään itsellemme uskottavia ja muillekin uskottavia tarinoita todellisuutemme kasassa pitämiseksi.

Lue tyhjyyttä, lue tarkoitus tyhjyydestä, lue rivien välejä

Onko meistä tulossa aasialaisia vai orwellilaisia?

Aasialaisessa kulttuurissa on tietääkseni hieno, suomalaiselle vaikeasti ymmärrettävä piirre. Yksi vuorovaikutuksen keskeisimmistä piirteistä on se, että vältetään keskustelukumppanin joutumista häpeään. Tästä seuraa mm. se, ettei eitä sanota juuri koskaan suoraan, töksäyttäen, kuten Suomessa niin usein on tapana.

Millainen häpeäkulttuuri on Suomi, tai Japani? Tuntuu että Suomessa suuri osa kaikesta toiminnasta perustuu häpeään, joskaan ei sen välttämiseen vaan järjestelmälliseen tuottamiseen, häpeän politiikkaan, häpeän avulla asioiden eteenpäin saamiseen. On ”varoittavia esimerkkejä” ja häpeään joutumisella pelottelemista.

Japanissa sentään käsitetään, että häpeää kokemaan joutuneen on heti tapettava joko itsensä tai kaikki muut, todistajat.

Aasialaisuus assosioitui häpeän välttämiseen, orwellilaisuus kiertoilmaisujen käyttämiseen. Sekä häpeän ehkäisyssä että kiertoilmaisujen käyttämisessä pyritään sen varmistamiseen, että varsinainen asia pysyy poissa näkyvistä, poissa silmistä.

Vaikea on ”haasteellinen”, haukkumiset on ”palaute”, heikkous on ”kehittämisalue”. Arvioitsija sanoo sairaalassa käytännön jaksoa suorittavalle sairaanhoitajaopiskelijalle: ”On haasteellista antaa palautetta sinun kehittämisalueistasi”.

Auttaako tällainen uuskieli asiaa eteenpäin, kun kaikilla on sitä puhuttaessa paljon mukavampaa, vai onko. Vai irrottaako se kieltä todellisuudesta. Mitä oikeasti tapahtuu, kun kaikki asianosaiset osaavat lukea rivien välit ja suoltavat kiertoilmausten jargonia kuin yhteisestä sanattomiasta sopimuksesta?

Me opimme koko ajan lisää vuorovaikutuksen patologisoitunutta systematiikkaa. Palveluammattien työvelvolliset ja postmodernit tietotyön partiolaiset marssivat kuvitteellinen käsi lipassa keskustelujen kenttää pitkin ja poikin, kenttää jossa harvoin sanotaan mitä tarkoitetaan.

Pitää osata lukea tyhjyyttä, lukea tarkoitus tyhjyydestä, lukea rivien välejä.

Rivien välit saattavat joskus olla täynnä nerokasta vuorovaikutuksen taidetta. Ääriesimerkkinä kansainvälinen diplomatia. Siinä suoraan sanominen on äärimmäinen ja harvoin käytetty tehokeino. Vuoden 1962 syksyllä USA:n YK-edustaja käytti suoraa puhetta menestyksellä ja mestarillisella ajoituksella Kuuban ohjuskriiisin aikana.

Suurin osa kansainvälisen diplomatian puheesta on fraaseja ja ilmoista puhumista tavalla, jonka rivien väleihin taiten piilotetut asiat kykenee huomaamaan vain kokenut diplomaatti. Työelämän arjessa kaikenlaiset ”haasteellisuudet” ovat kuitenkin enimmäkseen vain epäselvää kielenkäyttöä, eivät muuta.

Ludwig WIttgensteinin kielipelin käsite on tässäkin yhteydessä hyödyllinen, joskin sitä on kritisoitu relativismista – niin kuin kaikkia ei-platonisia eli objektiivista mittapuuta sisältämättömiä tietoteorioita.

Vaikkapa hallinnollinen puhetapa liike-elämässä, julkisella sektorilla ja järjestöissä: ne ovat esimerkkejä eräänlaisista yhtaikaisista sisar-kielipeleistä, joissa on sekä selviä yhtäläisyyksiä että suuria eroja. Yksi ero voi olla kiertoilmausta ja täytteenä olevan tyhjän puheen määrä.

Bisneksessä ehkä on vähemmän käyttöä kyvylle lukea tarkoituksia tyhjyyksistä ja rivien väleistä, tai ainakin se on erilaista. Raha on perälautana suuri konkretisoija ja selventäjä. Aate ja idea ovat perälautoina epäselvempiä ja siksi puheen ja asioiden hoitamisen tavat saattavat päästä yhdistystoiminnassa melko kiharaisiksi ja vaikeasti eteneviksi.

Eri aikakausien kielipelejä pystyy hyvin erottamaan, kun katselee YLEn elävästä arkistosta 60-luvun klippejä. Niissä sivistynyt haastateltava puhuu ”sivistyneesti”. Nyt puhetavalla tai puheen nuotilla erottautuminen on ainoastaan naurettavaa ja kannattaa siksi jättää stand-up -koomikoille.

ICT-pilkunviilausta: Informaatio ei ole tietoa eikä viestintä kommunikaatiota (2/2)

Ilkka Niiniluodon jo miltei kolmekymmentä vuotta sitten tekemä tiedon ja infomaation erottelu ja molempien tarkastelu (tieto)yhteiskunnan kannalta, on edelleen käyttökelpoinen1. Claude Shannonin informaatioteoriat ja niihin liittyvät, sivukaupalla esiteltävät matemaattiset kaavat voi Niiniluodon tekstissä kaikessa rauhassa ohittaa, juonesta ei tipu.

Alkusivuilta heti käy heti ilmi, ettei informaation käsite ole millään tavalla selkeä tai yksiselitteinen. On ymmärrettävää, miksi Niiniluoto painottaa heti alussa antavansa vain kehikon eikä mitään priorisoituja ohjeita tai käsitteenkäyttösuosituksia. (Suhteuttaessaan alla tiedon ja totuuden käsitteitä toisiinsa, Niiniluoto viittaa vanhimpaan vakiintuneeseen, Platonin Theaitetos-dialogista peräisin olevaan tiedon määritelmään: tieto on hyvin hyvin perusteltu tosi uskomus.)

Siinä määrin kuin arkikielen informaatio-sana merkitsee jaettua ”tietoa” tai ”tiedonantoa”, myös siihen liittyy perusteiden ja totuuden vaatimus. Ongelmallista on tällöin se, että uuden informaatioteorian teknisenä terminä sanalla informaatio ei ole mitään tekemistä totuuden kanssa. Vielä sotkuisemmaksi tilanne tulee siksi, että tieto- sanaa on ryhdytty käyttämään myös sellaisissa yhteyksissä, joissa totuuden ja perusteltavuuden vaatimusta ei tarvitse tai edes voi soveltaa. Esimerkkinä tästä ovat sanat ’tietokone, ja ’tietojenkäsittely’. (Niiniluoto 1996, 18)

Mieluummin informaatioteknologia kuin tietoteknologia, kuten tämän ääneenajattelun aiemmassa osassakin tuli todettua.

Entä ICT:n (Information and Communication Technology) jälkimmäinen osa, Communication? Tässä suora käännös ei ole välttämättä parempi, kuten näyttäisi olevan informaation kohdalla.

Viestintä näyttää tässä paremmalta kuin kommunikaatio, vähän samantapaisesta syystä kuin informaatio näyttää tietoa paremmalta. Kommunikaatio edellyttää jotain psyykkistä prosessia, filtteröintiä, käsittelyä, vuorovaikutusta. Viestintä on yksisuuntaisempaa, viestiminen ei edellytä, että toinen osapuoli on aktiivinen. Kun puhutaan kommunikaatiosta, todetaan samalla kaksisuuntaisen prosessin jo alkaneen. Vrt. ”A viestii B:lle” versus ”A ja B kommunikoivat”.

Näiden käsitteiden analysoinnin kanssa pitää, paitsi olla kärsivällinen, myös kestää epävarmuutta ja epäselkeyttä, ja kyetä panemaan mutkat suoriksi kun on sen aika eli tarve.

Itse olen vuosia suoristanut mutkia sanomalla itselleni ja muille, että Informaatio on raaka-ainetta, josta tieto kekeytyy psykososiaalisessa prosessissa. Kun ruvetaan oikeasti käsitemäärittelemään, niin tietenkään ei päästä näin vähällä.

Voidaan väittää, että esimerkiksi tietoverkon käsite sotkee asioita – samoin kuin muut samantapaiset tieto- alkuiset käsitteet (tietoyhteiskunta, tiedon valtiatie, jne.), joissa esimerkiksi klassisien määrittelyn mukaista tiedon ja totuuden välistä kytköstä ei ole. kysehän on informaatioverkosta.

Kun näin väännetään, niin joudutaan epäintuitiiviselle alueelle, jossa pilkun kanssa harjoitettava seksuaalinen kanssakäyminen tulee etsimättä mieleen.

Ludwig Wittgensteinia (1953) seuraten on järkevää ottaa käsitteenmäärittelyn täysivaltaiseksi argumentiksi se, että johonkin käsitteeseen (ilmaisuun, sanaan) on jo ehditty porukalla tottua.

Toisin sanoen käsite (ilmaisu, sana) on vakiintunut osaksi jonkin ihmisryhmän kielenkäyttöä eli – Wittgensteinin käsittein – osaksi jotakin kielipeliä tai elämänmuotoa.

  1. Niiniluoto, Ilkka 1996: Informaatio. tieto ja yhteiskunta. 5.p., 1.p. 1989. Edita. ↩︎

ICT-pilkunviilausta: Informaatio ei ole tietoa eikä viestintä kommunikaatiota (1/2)

ICT (Information and Communication Technology) kääntyy suomalaisessa kirjallisuudessa tieto- ja viestintäteknologiaksi. Haussa on varmaankin ollut mahdollisimman selkeä suomenkielinen vastine.

Kääntämättä jättäminen, so. informaatio- ja kommunikaatioteknologia olisi monimutkaisuudessaankin parempi vaihtoehto. Siinä tiedon ja informaation käsitteet eivät sotkeennu. Kommunikaation ja viestinnän käsitteiden eroon liittyy omat ongelmansa, joista myöhemmin.

Jos käsiteanalyysissa mennään lähemmäs peräseinää ja aletaan tosissaan viilata pilkkuja, niin voi edetä vaikka seuraavanlaisesti, Wikipediaan kirjatulla tavalla.

Jos informaatio on ero, jolla on merkitystä järjestelmässä, ei ole ehdotonta, aineesta (järjestelmästä) riippumatonta itsenäistä tietoa. Joidenkin filosofien esittämät ideoiden todellisuudet ovat siis olemassa vain kun ihminen niitä ajattelee. (…). Koska informaation tulkkina toimii järjestelmän rakenne, tiedon tilanneyhteys ja koska jokainen ihminen on erilainen, periaatteessa jokaisen informaation tulkinta on aina ihmisellä yksilöllinen. Siis jokaisella sanalla on eri merkitys jokaiselle ihmiselle.

(korostus VS)

Tuossa on laittamattomasti joskin melko teknisellä tavalla kerrottu perussyy siihen, miksi käsitteet täytyy aina määritellä yhdessä uudestaan, kerta toisensa jälkeen. Mitä tavallisemmasta käsitteestä on kyse, sitä tärkeämpää on tarkistaa ja kalibroida sen yhteinen ymmärrys.

Asiaa ehkä havainnollistaa vertaaminen luonnollisten kielten kielioppeihin. Mitä tavallisempi verbi, sitä epäsäännöllisemmät taivutusmuodot: kun teonsanaa käytetään paljon, siitä tulee vuosisatojen mittaan rakenteellisestikin omanlaisensa (ajattele esim. olla-verbiä saksan, englannin tai ranskan kielissä). MItä tavallisempi käsite, sitä vaikeammaksi käy määritellä sitä yleispätevästi.

Monta kertaa minua vastaan tulleena esimerkkinä olkoon vaikkapa itsemääräämisoikeus. Vaikka aikaa tuntuisi tärvääntyvänkin, on syytä aina jollakin tavalla varmistaa, että ollaan edes samalla pelikentällä kun puhutaan itsemääräämisoikeudesta suhteessa asiakkaisiin tai potilaisiin, tai työyhteisöön, tms.

Sivuhuomio: käytännön työyhteisökehittäminen ja filosofinen analyysi eivät yleensä mahdu samalle päivälle, ehkä eivät samalle viikollekaan, tai kuukaudelle tai, vuodelle. Tai samaan maailmaan.

Ajatus siitä, että informaation tulkinta (eli informaation muovaaminen omaksi tietoainekseksi) on aina ihmisellä yksilöllinen, johtaa skeptiseen umpikujaan, jos antaa sen sinne johdattaa ja jos oma mielenlaatu sitä vaatii. Tavoiteltava taito on pitää samalla kertaa sekä filosofinen käsiteanalyysi kunniassa että järki päässä – eli juurikin skeptisismi kurissa.

Informaatio on tiedon rakennusainesta, ei tietoa. Tietoa (knowledge) syntyy ihmismielessä, psyykkisen prosessin tuloksena, informaatio on mielen ulkopuolella, otettavissa ja omaksuttavissa.

1990-luvulla puhuttiin ”tiedon” valtatiestä, onneksi ei juurikaan enää. Tietoähkystä saatetaan puhua edelleen, kun kyse on tietystiinformaatioähkystä. Sanotaan, että kaikki tieto on koko ajan käsillä ”tietoverkossa”: ei ole, informaatio on.

Pessimismi – viisautta vai naamioitua ylenkatsetta ja uhriutumista?

Yhtenä melko tavallisena arkipohdinnan lähtökohtana on, oletko optimisti vai pessimisti. Vai voitko ylipäätään havaita tällaista perusasennetta?

Huomaan saavani varsinkin kriisitilanteessa mielihyvää kaikenlaisista maailmanlopun visioista. Ajattelun perusteiden pohdinnat ovat siis paikallaan. Ja olen havainnut pessimistisistä maalailuista kumpuavaa nautintoa muidenkin ajattelussa ja puheissa aivan riittävästi.

Passivis-aggressiiivista pessimismi-intoa tiukkuvat tyypit ottavat hermoon erityisesti silloin, kun jotain pitäisi yhdessä kehittää – töissä, harrastuksissa, missä milloinkin. Heihin on hyvä yrittää olla itse kuulumatta.

Filosofian tai filosofien ongelmana näyttää olevan, että ajattelu nähdään monasti ilmiönä, joka on jollain älyllisellä tempulla nostettavissa muusta psyykkisestä toiminnasta erilliseen tarkasteluun.

Johtuneeko siitä, että filosofeiksi ajautuu tunne-elämältään lukkiutuneita ja defensiivisiä ihmisiä. Kuten psykiatriseen työhön hakeutuu omaa todellista tai kuviteltua hulluuttaan pelkääviä. Näitä on kiva pohtia filosofin ja psykiatrisen sairaanhoitajan peruskoulutuksilla.

Pessimismin tai optimismin tarkastelu on siis yhtä lailla tunteiden tarkastelua, tai vielä hämärämmin: asennoitumisten tarkastelua.

Onko pessimismi viisautta vai passiivis-aggressiivista besserwisserismiä? Vai intellektuaaliseksi ylemmyydeksi naamioitua nillittävää uhriutumista?

Filosofian mind-body -ongelma on länsimainen ja erittäin kartesiolainen ja kristillinen kysymyksenasettelu: kumpi on ihmisessä ontologisesti ensisijainen, mieli vai ruumis. Karvahattusovellus mind-body -kysymyksestä: aiheuttaako näkyvä toiminta (johon luetaan tässä myös puhe) ajattelun muutosta vai päinvastoin. Vastauksesta riippuu, miten arvioimme pessimistin moraalista selkärankaa.

Jos asennoituminen – tietynlainen ajattelun ja tunteen yhdistelmä – vaikuttaa tosiasioita muuttavasti yhteiseen reaalimaailmaamme, niin pessimistin voi väittää olevan yhteisölleen vastuussa epärakentavasta panoksestaan.

Kontrafaktuaaliksi kutsutaan kuviteltua asiantilaa: miten asiat olisivat, jos jokin taho, tai henkilö olisi toiminut toisin kuin todellisuudessa on toiminut. Kontrafaktuaaliin nojaavan argumentin avulla emme saa pessimistiä tuomiolle. ”Maailma olisi nyt parempi, jos olisit asennoitunut puoli vuotta sitten tähän tai tuohon asiaan toisin.”., on huono argumentti ja vielä huonompi syytös.

Arkikokemuksen mukaan on sekä että: toiminta muuttaa ajattelua ja ajattelu toimintaa. Pessimistinen visiointi, yhdenlainen ajattelun ja tunteen yhdistelmä, vaikuttaa negatiivisesti yhteiseen todellisuuteemme. Tässä ollaan lähellä noidankehä-ilmiötä. Voisiko siis ajatella, että yksilön on yhteisöllisesti vastuutonta olla pessimisti.

Vasta-argumentti: yksioikoinen optimismi on hyväuskoisuutta, epärealismia ja johtaa yksilön tai ryhmän häviöön. Amerikkalaiselle think positive -asennoitumiselle on Euroopassa naureskeltu viljalti. 1990-luvun puolenvälin maissa yhdysvaltalainen filosofi Richard Shusterman kävi pitämässä Helsingin Yliopiston filosofian laitoksella seminaaria. Tuli puhetta amerikkalaisten optimismitaipumuksesta, tai ainakin tavasta esittää optimistia.

Taisin siellä todeta jotain siihen suuntaan, että Toisen Maailmansodan jälkeen eurooppalainen optimismin taustalla on USA:sta poiketen ollut katastrofista ja rauniokasoista selviäminen ja taloudellis-yhteiskunnallinen nousu. Jenkkipositiivisuus on enemmän hyvinvoinnin tuottamaa mielihyvää ilman rauniokasojen luomaa taustahorisonttia. Tietenkään USA:n kokonaiskuva ei tässäkään ole kovin yksioikoinen 1950-luvun kollektiivisine vainoharhaisuuksineen ja järjestäytyneine rikollisuuksineen.

Eurooppalaisen hyvän olon ja optimismin (silloin kun sitä ilmenee) takana häämöttää edelleen raunioiden puuttuminen ja se, että kymmenien tuhansien, satojen tuhansien, miljoonien kuolleiden hautaamisesta on päivä päivältä, kuukausi kuukaudelta, vuosi vuodelta enemmän aikaa.

Yksilön tavalla tulkita maailmaansa on saumaton joskin mielipuolisen monimutkainen yhteys ryhmien, kaikenkokoisten ryhmien tapaan.