Filosofinen terapia?


Vuosituhannen vaihteen tienoilla törmäsin ensimmäisen kerran filosofisen terapian käsitteeseen. Kävin muutamassa kokoontumisessakin asiasta kiinnostuneiden filosofia-, lääketiede- ym. -taustaisten tyyppien kanssa kanssa asiaa pohtimassa. Tulin silloin ajatelleeksi, että minulla taitaa olla jonkinlainen täsmätausta tähän: tutkinto filosofiasta ja psykiatrisen sairaanhoitajan koulutus. Enpä kuitenkaan innostunut, silloin.

Nyt tilanne on muuttunut sikäli, että enää ei taideta juuri puhua filosofisesta terapiasta. Sen sijaan kai käytetään käsitettä filosofinen neuvonta (philosophical counseling), tai sitten puhutaan joko filosofisista vastaanotoista tai filosofin vastaanotoista.

Terapian käsiteen käyttö sisältääkin tässä yhteydessä vääränlaisen lupauksen tai jopa sitoumuksen. Juuri tämä terapeuttinen sitoumus minua on ”filosofisessa terapiassa” kaikkein eniten arveluttanut. Pahimmillaan asiakkaan odotus voi olla samantapainen hoidollisen lupauksen tai jopa hoidollisen velvollisuuden täyttämisen odotus, jollainen ilmenee esimerkiksi psykiatrisella poliklinikalla tai muulla mielenterveystyön ammattilaisen vastaanotolla. Tällainen odotus pitäisi ”filosofisessa terapiassa” pystyä aina korjaamaan.

Uskon kuitenkin olevan tilanteita, joissa korjaaminen ei ole mahdollista. Itsensä potilaan roolissa näkemään tottuneen asiakkaan hoidollinen ennakko-odotus voi olla hyvin vahva. ”Filosofiseen terapeuttiin” saattaa heijastua voimakkaita odotuksia, joiden lähtökohtana on asiakkaan mieleen juurtunut, vuosia tai vuosikymmeniä vahvistunut kuva terapeutista, hoitajasta, psykiatrista. Sitä ei aina ole mahdollista millään keinolla muuttaa, edes siinä tapauksessa että ”filosofista terapiaa” antaisi koulutettu psykoterapeutti. Siksi tuntuisi varsin hyvältä, jos terapian käsitteen käyttö olisi kokonaan hylätty tästä yhteydestä. Filosofisen neuvonnan otsikon alla ei synny näitä eettisiä, potentiaalisesti hyvinkin vaikeita ongelmia.

Toinen asia on, onko filosofiselle neuvonnalle markkinaa. Suomessa käsittääkseni vähänlaisesti, ainakin toistaiseksi. Saksassa ilmeisesti enemmän: alan ykkösnimi on saksalainen Gerd B. Achenbach.

Filosofisessa neuvonnassa on muutakin purtavaa kuin mitä tässä on tullut esiin. Ehkä jatkan juttua jossain vaiheessa.


”Filosofia terapiana” -sanaparin esiin ottaminen vaatii vielä sivuaskeleen Ludwig Wittgensteiniin (1889 – 1951).

Wittgensteinkin yhdistää filosofian ja terapian käsitteet, mutta toisenlaisesta näkökulmasta. Hänen asennoitumistaan leimaa syvä epäluulo filosofiaa, sen mahdollisuuksia ja arvoa kohtaan. Myöhäisvaiheessaan hän toteaa, että ”filosofia on eräänlaista terapiaa” (Filosofisia Tutkimuksia, 1953). Terapia tarkoittaa hänelle toimia, joilla parannutaan filosofia -nimisestä taudista. Filosofointi on ihmiselle tyypilistä mutta epätervettä, hyödyllisemmiltä asioilta aikaa ja energiaa vievää, mihinkään johtamatonta intellektuaalista oravanpyörän polkemista.

Ludwig Wittgensteinin ura jaetaan yleensä kahteen, toisistaan monessa suhteessa poikkeavaan jaksoon. Uran molempia vaiheita yhdistää kuitenkin halu päästä filosofiasta ja filosofoinnin tarpeesta lopullisesti eroon.

Varhaisemmassa, Tractatus Logico-Philosophicuksen (1921) vaiheessa hänen filosofoinnin hävittämiseen tähdännyt projektinsa ei jättänyt kielen ja todellisuuden välisestä suhteesta kiveä kiven päälle. Ainakaan mitä tulee mahdollisuuksiin kuvata havaitsemaamme todellisuutta luotettavasti luonnollisen kielen avulla.

Myöhäisvaiheen kirjoituksissa Wittgenstein luo pohjaa filosofisille suunnille, joissa kieli ja kommunikaatio ovat osa todellisuuden perustaa ja rakentumista, eivät todellisuuden ulkopuolella olevia erillisiä tarkasteluvälineitä. Toisen, alunperin Platonin ajattelusta lähtöisin olevan perusvaihtoehdon mukaan kieli on väline kuvata sen ulkopuolella olevaa, yleensä ihmisestä riippumattomaksi ja objektiiviseksi ajateltua todellisuutta.

Wittgensteinilla ”filosofia terapiana” tarkoittii siis sen yrittämistä, että löytyisi filosofoinnin tarpeettomaksi tekevä filosofia.

, ,