Vänrikki Koskelasta kimpoaa paha pois?


action aim ancient architecture
Photo by icon0.com on Pexels.com

Terapeuttikoulun lopputyötä valmistellessa tuli vastaan vänrikkikoskelalainen johtamiskäsitys, jota on paljon ylistelty. Filosofian Akatemiassa kolmannen elokuvaversion ilmestymisen aikoihin vuonna 2017 julkaistusta Reima Launosen blogissa kehuminen jatkuu entisillä linjoilla. Kritisoijin viitataan sanomalla, että Koskelaa on syytetty vastuunpakoilusta. Tätä ei Launonen allekirjoita, enkä kyllä minäkään sellaisenaan. (edit: lisää kriittisiä äänenpainoja löytyy melko kevyellä googletuksella, esim Johtajat ilman rajoja -blogissa ja mtv3:n sivuilla.)

Puhuisin mieluummin projektion pakoilusta, tai johtajuuteen kuuluvan projektiopinnaksi suostumisen pakoilusta. Ajatus liittyy myös nykyisin vähän kaikkialta esiin nousevaan ”huonoon johtamiseen”. Uskon – ja kokemustakin on – että johtajuutta on niin hyvää kuin huonoa.

Usein johtaminen tahtoo alaisen mielessä kääntyä melko selkeästi jommaksi kummaksi: esihenkilö on joko aivan ihana tai ihan hirveä. Näin se on minunkin kohdallani ollut moneen otteeseen. Mutta kun ne molemmat johtajat – ihanat ja hirveät – ovat fantasioita, ei niitä ole olemassa.

Koskelan suhdetta miehiinsä leimasi toveruus, myötäeläminen, edestä johtaminen, esimerkin näyttäminen. Johtajan yksi olennainen tehtävä näissä tärkeistä ulottuvuuksista puuttuu: tarjota vastaanottaja pahalle ololle, container, jos käytetään Wilfred Bionin käsitteitä. Syntipukki, jos käytetään arkisempaa halkipoikkipinoon-kieltä.

Container, tai säiliöfunktio, ei tarkoita sitä mitä Koskela tekee: hän ei varsinaisesti ota vastaan pahaa oloa, vaan paha olo kimpoaa hänestä toisaalle ja yläviistoon, kuin pst-kiväärin ammus Klim Voroshilov -panssarivaunun luiskaotsaisesta tykkitornista Louhimiehen Tuntemattomassa.

Paha olo kimpoaa ylempiin johtoportaisiin ja systeemiin – siellä on jokin Iso Paha, joka tekee mahdolliseksi everstikarjulat, ja vähän naurettavan oloiset sarastiet ja ”kenttähuoriensa” kanssa marssijoiden kiusana ajelevat kenraalit.

Aina kun mielen taustalla alkaa huljumaan jokin persoonattomaksi etääntynyt Pahuus (tai Hyvyys), niin todellisuutta jäsentävä fiktio elämästä on päässyt luiskahtamaan vahingollisessa määrin fantasian puolelle.

Esimiehen tehtävänä olisi edistää sitä, että fantasia (jota todellisuuden jäsentynyt näkeminen aina enemmän tai vähemmän on) pysyy aisoissa, ja alaisten joukko kestää siedettävässä määrin epävarmuutta eli sitä, että on olemassa ihmisiä tai muita objekteja, joissa on yhtaikaisesti sekä hyviä että huonoja puolia – jotka ovat enemmän tai vähemmän ennalta arvaamattomia, joista ei oikeasti oikein tiedä. Ja silti on elettävä.

Tätä kaikkea vänrikkikoskela estää, ja on siinä mielessä epäsuotuisa esihenkilö.

, ,